Erityisesti piirrettyjen kohdalla tuntuu siltä, että näissä nykyisissä ei ole mitään mieltä. Ja jos joku mieli onkin, niin siitä ei saa kiinni sen kaiken kiireen ja kohkaamisen alta. Tuntuu siltä, että jopa ohjelmilla on joku tarkkaavaisuushäiriö, kun koko ajan pitää räiskähdellä jonnekin päin ja silmille vilkkuvat valot aiheuttavat lähes epileptisiä oireita herkemmille. Tietenkään en mene sanomaan, että kaikki vanhatkaan piirretyt olisivat ihan älykkäitä, osa on vähintään hapokkaita, mutta ainakaan niissä ei koko ajan ollut kiire ja väritkään eivät räjäyttäneet verkkokalvoja. Näihin vanhoihin tunnelmiin tulin palanneeksi, kun havaitsin lomaillessani kotona olemassa olevan kanavan Boomerang, jolta tulee päivittäin piirrettyjä jopa 60-luvulta asti. Tarjolla on muun muassa vanhoja Looney Tunes-piirrettyjä, Top Cat, Tom & Jerry, Flintstones, Jetsons, Addams Family... The list goes on and on.
Kiireettömyyden lisäksi näissä sarjoissa parasta on se hienovarainen huumori, joka ei pienenä auennut. Ilmankos monet vanhemmat jaksoivatkin noita katsoa lastensa kanssa. Nykyisten piirrettyjen kohdalla vanhempien reaktiot tuntuvat olevan syviä huokaisuja ja silmien pyörittelyä kohti kattoa. Usein kuulee valitettavan, että lapset ovat tätä nykyä hyperaktiivisia. Lieneekö tuo mikään varsinainen ihme, kun televisio tunkee lähes jatkuvalla syötöllä hyperaktiivista ohjelmaa lapsille kohdistettuna. Ja nämä toki tarjoillaan huomattavan usein sokerikuorrutettuna, mikä sekin edesauttaa hyperaktiivisuuden muodostumista.
Pelien osalta suurin kulutuksen kohde on ollut GameCuben ja Nintendo64:n pelit. Ensi ajattelemalla niitä ei osaa mieltää vanhoiksi, mutta esimerkiksi tämän hetkinen projektini The Legend of Zelda: Ocarina of Time on vuodelta 1998! Mihin kaikki aika menee? Peli on kuitenkin kestänyt aikaa varsin mainiosti. Samaa voi sanoa myös sarjan tuoreemmasta edustajasta The Wind Wakerista, jota olen seuraillut sujuvasti vierestä. Cuben peleistä myös Metroid Primet ja Paper Mario ovat suorastaan karkkia silmille. Paper Marion pelailin tuossa taannoin läpi.
Käytän sanaa pelailla, koska kyseessä on peli, joka ei varsinaisesti vaadi mitään tuskaisen voimakkaita ponnisteluja. Suuri osa Nintendon pelivalikoimasta on muutenkin niin sanottuja hyvän mielen pelejä. Tässä kohtaa on huomautettava, että Super Mario Sunshinen hyväntuulisuuden pilaa se järisyttävä määrä tasoloikkahelvettejä, joka pelistä löytyy. Termin tasoloikkahelvetti muistaakseni lanseerasi Tomas Puha tai Elias Poutanen muinoin MoonTV:n huikeassa konsolipeliohjelmassa Play(er). Muilta osin Sunshine on virkistävällä tavalla erilainen Mario-peli. Metroid Primet ovat sitten taas tunnelmaltaan ja pelimekaniikaltaan aivan toista kaliiberia, joten ne jäävät tämän luokittelun ulkopuolelle. Kyseinen peli on eskapismia parhaillaan, ainakin niinä hetkinä, kun ympäristö ei ole tulvillaan avaruuspiraatteja. Pelissä on huikaisevan kauniita maisemia ja tunnelmaa täydellisesti tukeva soundtrack, joka on mielestäni edelleen yksi pelihistorian parhaita.
On meillä tuolla noita vieläkin vanhempia pelejä jokunen. Itselläni vaan ovat jääneet vähemmälle, kun varsinkin 8-bittisen Nintendon pelit ovat nykyään niin uskomattoman vaikean tuntuisia. Millähän ihmeen mielenlujuudella niitä on joskus pienenä tahkonnut läpi ja vielä useampaan kertaan? Tokikaan ei voi sanoa, että esimerkiksi tuo Ocarina of Time olisi helppo. Viimeisintä taistelua lohikäärme Volvagian kanssa piti yrittää parisenkymmentä kertaa, jostain syystä tämä ei kuitenkaan vielä alkanut ärsyttää niin kuin nuo Sunshinen tasoloikkahelvetit. Ehkä minä vielä joskus suoritan nekin kunnialla läpi? Ehkä.
Tämän hetken soundtrackina toimii Spotifyhyn tekemäni soittolista Flow, joka nimensä mukaisesti sisältää musiikkia Flow Festivalin esiintyjäkaartilta. Ei nyt aivan kaikilta, sillä ihan kaikkea ei löytynyt ja ihan kaikki ei rehellisesti sanoen myöskään kiinnosta. Mutta musiikillinen valikoima menee festareilla jälleen jännän ääreltä sinne toiselle äärelle asti. Toki perinteisempiäkin nimiä on esillä. Esimerkiksi omalla kohdallani helposti nostalgiatrippailuksi luokiteltava Manic Street Preachers. Manicsien levystähän tämä blogini on nimensäkin saanut. Bändi ei kuitenkaan ole missään vaiheessa lakannut olemasta, vaan tuotanto on jatkunut tasaisesti, vaikka se ei ainakaan täällä Suomessa ole ollut kovin suuresti tapetilla ennen viime syksyistä keikkaa. Itsekään en suuremmin tuoretta materiaalia ole kuunnellut, ellei lasketa näitä aivan uusimpia "Rewind The Film" ja "Futurology". Ainakin tällä kuuntelemalla bändi on edelleen voimissaan, mutta taidan ulottaa trippini vähän pidemmälle menneeseen ja jatkaa sieltä kohti tätä päivää.
Tämän kertaisen bloggailun päättää kuitenkin tuore musiikki kaikesta nostalgisoinnista huolimatta. Tästä vastaa toinen kovasti odottamani kokoonpano Flow'ssa Røyksopp feat. Robyn. Tämä kollaboraatio julkaisi tänä vuonna uutukaisen levyn "Do It Again", jolta tällä viikolla lohkaistiin samaa nimeä kantava single. Ja tässä teille biisiin tehty video. Enjoy!
