Vain pimeässä näkee tähdet

Tunnustan heti kärkeen, etten erityisemmin pidä joululauluista (varsinkaan liian reippaista ja liian aikaisin), jouluhysteriasta tai kaikesta siitä stressistä, mitä joulu ihmisille nykyään edustaa. Kuitenkin, kun huomasin, että ihana ystäväni Helena Haaparanta oli tulossa esiintymään joulukonserttiin tähän lähimain, oli pakko houkutella parikin kaveria matkaan ja lähteä kuuntelemaan esitystä.

Paikka itsessään ei alkuun herättänyt suuria odotuksia. Lasten kulttuurikeskus PiiPoo ja vielä Kauppakeskus Ideaparkissa. Ajattelin kuitenkin, että tilaisuus nähdä Helena on niin harvinaislaatuinen, etten antanut paikan nimen häiritä menoa. Lopulta osoittautui, että paikalla oli vain yksi pieni ihminen, joka jaksoi olla kovin kauniisti koko esiintymisen.

Paikalla oli Helenan itsensä lisäksi avainviulisti Anni Tolvanen, joka on erityisesti pohjoismaiseen kansanmusiikkiin perehtynyt muusikko. Kansanmusiikki melkein laatuun katsomatta herättää minussa tiettyjä alkukantaisia tunteita, joten luvassa oli melkoisen koskettavaa tunnelmaa.

Keikka alkoi Helenan ihanalla "Talvipäivänseisauksella", jonka olin kuullut jo aikaisemmin hieman riistumpana versiona. Lupasi hyvää, kun keikan ensimmäisen biisin aikana juoksi kylmiä väristyksiä pitkin koko vartaloa. Keikan runko oli rakennettu hyvin hitaiden ja tunnelmallisten joululaulujen ympärille, mikä sopi minulle varsin hyvin, sillä ne ovat mielestäni joululaulujen parasta laatua. Muille olen hieman allerginen.

Anni Tolvanen ja Helena Haaparanta

Jouduin keikan aikana pyyhkimään silmiäni useampaankin otteeseen, joten joudun ehkä pyörtämään lausuntoni siitä, etten pidä joululauluista. Jokajouluinen The Snowman piirretystä tuttu "Walking In The Air" tuntui syvemmällä selkärangassa kuin minään levytettynä versiona. Mutta siinä kohtaa, kun päästiin "Varpunen Jouluaamuna"-kappaleeseen, minun oli aivan turha enää edes esittää etten ollut liikuttunut. Kyyneleet vain karkasivat, kun upeaääninen vokalisti lauloi erästä rakkaimmista joululauluistani.

Walking In The Air

"Heinillä Härkien Kaukalon" oli kokenut hieman kansanmusiikillistamista, mutta potki kuin sata hirveä. Kansanmusiikillisuus tuntui luovan tunnelmaa kautta konsertin, vaikka kaikissa kappaleissa ei ollutkaan läsnä erityisiä kansanmusiikille tyypillisiä soittimia. Helenan valloittava ääni ja akustinen piano vain osuivat huomattavan tehokkaasti musiikkiorgasmihermoon, enkä muista koskaan kokeneeni niitä joulukonserteissa, enkä varsinkaan koko konsertin ajan. Lauluyhtye Rajaton sai keikan aikana moneen otteeseen kiitosta joululevystään ja varsinkin Jussi Chydeniuksen sävellyksistä, mutta omaan korvaani Helenan sovitukset sopivat kuitenkin paremmin, ainakin näin livenä. Myönnän kyllä, etten ole kovin aktiivisesti Rajattoman tuotantoon tutustunut levyillä.

Keikan ainut ei-joululaulu oli Helenan omaa käsialaa. Kappale kertoi hengestä, joka oli elinaikanaan tehnyt liikaa pahaa ja oli jäänyt kahden olemassa olemisen tilan väliseen limboon, ja sen nimi oli "Kuolleen Laulu". Kylmiltä väreiltä en välttynyt tässäkään, ja aloin toivoa ja odottaa Helenalta soololevyä. Valitettavasti keikan jälkeen selvisi, ettei fyysistä levytystä ollutkaan saatavilla, vaikka olin vähän sen suuntaisen käsityksen saanut.

Hieman yllättävien vetojen meriitit täyttivät Modern Talkingin "It's Christmas" ja Elvis Costellon The Chieftainsien kanssa levyttämä "St. Stephen's Day Murders", joista kumpikaan ei ole Suomessa kovin tunnettu, ja jälkimmäinen oli myös kaikkea muuta kuin perinteinen joululaulu, kertoen hieman irlantilaiseen henkeen kärjistäen mitä se on, kun perhe humaltuu joulun aikaan.

Leevi & The Leavingsin levyttämä "Joulutarina" oli hieman erilainen joulusatu, jossa vanha pariskunta saa lapsensa kotiin jouluksi... Lapsenlapsensa kanssa. Aloin jo tässä vaiheessa jälleen etsiä nenäliinaa, mutta seuraava kappale avasi hanat jälleen valloilleen. Helena oli säveltänyt Maaria Leinosen teksteistä löytämänsä kollaasin "Vain Pimeässä Näkyvät Tähdet" ja julkaissut sen saatuaan runoilijan leskeltä luvan. Olin kuullut kappaleen demo-versiona jo aikaisemmin, mutta tunne oli aivan toisesta maailmasta livenä, vaikka demokin tuli kuunneltua useampaan kertaan peräkkäin kyynel silmäkulmassa. Alla biisi videoksi äänitettynä versiona.

Lopussa kevennyksenomaisesti kuultiin vielä Kantelettaresta Elias Lönnrotin tekstiin pohjautuva Helenan sävellys "Kettu Ja Tähti", jossa jälleen oli voimakkaasti läsnä kansanmusiikkia avainviulun, stemmalaulun ja kanteleen voimin. Tunnelma jäi kattoon ja keikan jälkeen toivoo kuulevansa Helenaa useamminkin. 

Taiteen vapaus?

Viime sunnuntaina Helsingissä oli määrä esittää kansainvälisellä Baltic Circle -teatterifestivaalilla Dries Verhoevenin teoksen Ceci n'est pas… päätösosa Ceci n'est pas mon corps (Tämä ei ole minun kehoni). Kahdeksanosaisessa teoksessa esitellään ihmisyksilöitä, jotka jollain tavalla poikkeavat massasta. Tässä kyseisessä teoksen osassa 83-vuotias nainen istuu alastomana lasivitriinissä kasvoillaan nuoren naisen kasvoja esittävä naamio. Helsingin poliisi kuitenkin puuttui asiaan ja vaati, että naiselle on puettava vähintään alusvaatteet. Perusteluna käytettiin sukupuolisiveellisyyden julkista loukkaamista. Turun Sanomien uutisessa kerrotaan poliisin arvioineen, että alastomuus olisi voinut herättää pahennusta esimerkiksi lapsiperheissä.

Baltic Circlen festivaalijohtaja Eva Neklyaeva oli televisiohaastattelussa silminnähden tyrmistynyt poliisin päätöksestä ja kommentoi olevansa häpeissään siitä, että Helsinki on teoksen esityspaikoista ainut kaupunki, jossa sitä on jouduttu sensuroimaan. Taiteilija Verhoeven saapui itsekin sunnuntaina Helsinkiin kommentoimaan teoksesta aiheutunutta kohua. Hän selitti haastattelussa halunneensa nostaa esille erilaisen kehon, kuin mediassa ihannoitu nuori vartalo. Tarkoitus oli ottaa kantaa epätodellisiin kauneusihanteisiin ja muistuttaa ihmisiä siitä, ettei nuoruus ole ikuista. Taiteilijan mielestä teoksen muutosvaatimus oli "Häpeilemätön hyökkäys sananvapautta vastaan".

Vaikka Helsingin sivistystoimen apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen kiirehtikin maanantaina pahoittelemaan poliisin puuttumista taideteokseen, oli virhe jo tehty. Baltic Circle-festivaali aikoo valittaa poliisin päätöksestä hallinto-oikeuteen.

Vastaavanlaisia tapauksia on Suomessa kohdattu ennenkin. Varmasti monella on vielä melko tuoreessa muistissa Tampereen Ammattikorkeakoulun taiteenopiskelijoiden mielenilmaus, jossa koulutuspaikkansa puolesta pelkäävät nuoret olivat kerääntyneet Tampereen rautatieasemalle piirtämään muotokuvaa alastomana penkillä poseeranneesta opiskelutoveristaan. Tämäkin performanssi kiellettiin sukupuolisiveellisyyttä loukkaavana. Ainakin tapaus sai julkisuutta, mutta taiteiden opetusta se ei valitettavasti pelastanut.

Vieläkin tuoreempi muistikuva nousee mieleen Tampereella Keskustorilla esillä olleen delfiinitaulun yhteydessä. Taulun esilläoloon oli pyydetty hyvissä ajoin lupa, joka oli myönnetty. Kuitenkin melko nopeasti hälyn noustessa taulua vaadittiin poistettavaksi. Hetken se vietti jossain piilosalla, mutta tovin kestäneen julkisen keskustelun jälkeen se palasi nähtäville, herättämään lisää keskustelua.  Taulun esilläoloa ei voitu millään järjellisellä perusteella kieltää, joten se sai olla esillä sille luvatun viikon, vaikka nähtävästi joku siitä päättikin pahoittaa mielensä.

Suomen perustuslaissa taataan jokaiselle ihmisyksilölle vapaus tuottaa ja vastaanottaa viestejä. Tämän vapauden pitäisi rajoittua ainoastaan yksityisyydensuojan vaatimissa tapauksissa. Tietenkään sananvapauden nimissä ei saa loukata ketään tai julistaa totuuksina suoranaisia valheita, mutta taiteella pitäisi olla sananvapauden sisällä erityisasema. Taiteen vapaus.

Suurin osa sananvapautta, sen rajoittamista, ja taidetta yhdessä tutkivista tapauksista kuitenkin jättää täysin huomiotta taiteellisen ilmaisunvapauden. Usein tämä johtaa siihen, että lakia tulkitaan taidetta rajoittavasti, vaikka huomioon pitäisi ottaa taiteelle perustuslaissakin suotu laajempi vapaus. Koen itse olevani ainakin jollain tasolla taiteilija, runoilen ja maalaan tauluja. Ja nyt kun töitäkään ei ole, koen olevani entistäkin vapaampi taiteilija. Tämä vapaus tuntuu kuitenkin toistuvasti uhatulta.

Sensuuri, ja erityisesti ennakkosensuuri, ovat sananvapauden vastaisia. Mutta alkaa vaikuttaa siltä, että yhteiskuntaa vaivaava liika poliittinen korrektius on saamassa pelottavan vahvaa otetta myös taiteesta. Yhteiskunnallinen keskustelu ja ajatusten herättely jäävät valitettavan alhaiselle tasolle, kun kantaaottavia teoksia vaaditaan korjattavaksi virkavallan taholta. Kaiken mielensäpahoittamisen pelossa monet jättävät taiteensa tekemättä, vaikka sanottavaa olisikin. Toivotan kaikille taiteilijoille vahvaa selkärankaa ja sopivaa poliittista epäkorrektiutta! Turha on sensuroida ajatuksiaan, niitä ei kukaan kuule, vaikka ilmeisesti tavoite on kieltää omat ajatuksetkin, niin paljon tässä maassa on jo kieltoja ja rajoituksia. Minä pidän kiinni sanani ja taiteeni vapaudesta.

"Remember, remember, the 5th of November. The Gunpowder and treason and plot!"

The basic elements of (de)motivation

Viime aikoina olen tuumaillut huomattavan paljon motivaatiota, sen puutetta ja siinä ohessa stressiä. Motivaatio ja inspiraatio ovat asioita, jotka ajavat ihmisen suorittamaan ja yleensä vieläpä hyvin. Demotivaatio sitä vastoin on kokoelma asioita, jotka lamaannuttavat, saavat aikaan sen, ettei kiinnosta.

Joskus esseen kirjoittaminen tarvitsee myös keinotekoista energiaa.

Stressi on muuan niistä asioista, jotka liiallisina annoksina aiheuttavat melkoisia demotivaation kokemuksia. Tämän tyyppinen stressi seuraa yleensä liian suuresta työkuormasta, vääränlaisista työtehtävistä, epävakaista työolosuhteista tai näiden yhdistelmästä. Tarpeeksi tukeva sosiaalinen verkosto helpottaa tilannetta, mutta ei sekään aivan ihmeisiin pysty. Varsinkaan, kun oma tapani käsitellä liiallista stressiä on vetäytyä kuoreen niinkuin kilpikonna. Välttelen pahimmassa tapauksessa niitäkin ihmisiä, joilla ei ole koko asian kanssa mitään tekemistä.

Kovin rakentavaahan tämä ei ole. Eikä ainakaan edesauta asioiden aikaansaamista. Liian stressaantuneena alan myöskin siirtää tehtäviä, jotka olisi aika helppokin suorittaa pois alta. Saatan keskittää tekemiseni johonkin täysin triviaaliin, jotta en vaivaa päätäni niillä ikävillä pakollisilla asioilla.

Kirjoitustöissä demotivaation suurimmat osatekijät ovat yleensä aihe, joka ei kiinnosta ja huonot ohjeet työn toteuttamiselle. Luonnollisesti motivaatio herää hyvästä aiheesta, kattavasta taustamateriaalista ja hyvistä ohjeista. Hyvät ohjeet eivät liikaa rajoita kirjoittajan omaa luomistyötä, mutta tarjoavat riittävät puitteet, joiden avulla työn toteuttaminen on kivutonta ja luontevaa. Tällaiset ohjeet yleensä liittyvät käytännön asioihin, kuten tekstin ulkoasuun ja tarvittavaan merkki-, sana- tai sivumäärään.

Useimmista aiheista pystyy kirjoittamaan vähintään välttävän tekstin, mikäli taustamateriaalit ovat kunnossa. Kun aihe on oikeasti kiinnostava, saa siitä huomattavan helposti aikaan tekstiä enemmänkin. Viimeisen vuoden sisään olen päässyt käytännössä kokemaan blogikirjoittelun lisäksi vähän vakavampaakin kirjoittamista, opiskelujeni ja työtehtävieni ansiosta.

Olen opiskellut journalistiikan perusopinnot avoimessa yliopistossa, jossa suoritin kurssit itsenäisinä opintoina. Tämä tarkoittaa käytännössä esseitä, lyhyempiä tehtäviä, esseitä, verkkokeskusteluja ja mainitsinko jo esseet? Olin erityisen kotonani media-analyysi-kurssin pienien tehtävien kanssa, joissa piti analysoida muun muassa erilaisia televisio-ohjelmia. Dokumentteja ja fiktiivisiä, tehokeinoja, eriokoisefektejä, todentuntuisuutta, puhuttelevuutta, päähenkilöitä ja oikeastaan kaikkea mitä televisio-ohjelmista voi analysoida. Tietenkin asiaan vaikutti sekin, että samaan aikaan televisiossa esitettiin Doctor Who:ta ja Avarassa luonnossa oli meneillään yksi näistä ihanista David Attenborough'n juontamista BBC-dokumenttisarjoista. Mikäs sen helpompaa, kuin analysoida lempisarjojaan?

Toki näissä journalistiikan esseissä on ollut huomattavan paljon muutakin kiintoisaa. Erityisesti Journalismin etiikkaa pidin hyödyllisenä, sen lisäksi, että se kiehtoi minua moraalifilosofisessa mielessä. Näiden kurssien jälkeen olen lukenut oikeastaan kaikkea uutisointia hieman aikaisempaa kriittisemmin. Kiinnitän lehdissä huomiota tekstin ohella varsin paljon siihen, miten kuva on asemoitu tekstiin nähden, kyseenalaistan jopa kuvan tarjoaman totuuden, sillä tiedän, että kuva voi myös valehdella kertomansa tuhat sanaa. Tällä hetkellä, mikäli minulla olisi ollut oikeat kirjat, kirjoittaisin luultavasti esseetä, jossa käsittelisin suomalaisten naispoliitikkojen kuvaa mediassa. Koska saamani kurssitiedot eivät kuitenkaan olleet aivan kohdaallaan, mukanani on vain kasa enemmän tai vähemmän vääriä kirjoja enkä voi käyttää hyödykseni tätä rauhallista aikaa keskellä ei-mitään.

Koska en siis voi kirjoittaa esseetä erityisen tehokkaasti, kirjoitan pohdintoja kirjoittamisesta. Työtehtävissäni kirjoitin maakunnallisiin sanomalehtiin pieniä tietoiskuja energia- ja ympäristötietoisuuden lisäämiseksi. Näiden kirjoittaminen oli huomattavan erilaista verrattuna esseisiin. On aivan eri maailma kirjoittaa kattava pohdinta journalistisista ilmiöistä (vähintään 8 sivua), kuin kirjoittaa sanomalehtiartikkeli (2000 merkkiä, sisältäen välilyönnit). Toiseen on tarkoitus saada paljon ajatuksia eri näkökulmista ja toisen on tarkoitus olla mahdollisimman tiivis.

Sanomalehtikirjoitteluun tarvitsin vähän ulkopuolista näkemystä, sillä kyseessä oli enimmäkseen rakennusten energiatehokkuuteen liittyviä artikkeleja. Kuitenkin työkavereilta sain varsin paljon rakentavaa palautetta tekstien sisältöä ajatellen, sekä usein myös käyttökelpoisimpia lähdemateriaaleja. Sainpa välillä kirjoittaa myös haja-asutusalueiden jätevedenkäsittelystä, josta minulla on jo valmiiksi varsin hyvää näkemystä opiskelujeni ajalta. Näillä kirjoituskokemuksilla olen alkanut haaveilla entistä enemmän tiedejournalistin töistä. Haluan työn, jossa saan tonkia tietoja uutisten takana. Työn, jossa saan ottaa asioista selvää ja jäsennellä tiedot ymmärrettäviksi. Ja kaiken tämän jälkeen sen voisi jakaa kauniina pakettina vastaanottavalle ylesölle.

Molemmissa tavoissa kirjoittaa on omat haasteensa, mutta koen molemmat silti mielekkäiksi. Lopuksi ihana instrumentaalibiisi, jonka otsikko tiivistää tämän kaiken varsin kauniisti. "Don't Waste Time Doing Things That You Hate" bändiltä And So I Watch You From Afar.

PS. Onkohan kukaan muu huomannut, että progebändien nimet ovat aina ihan ihmeellisiä sanahirviöitä?

Who Watches The Watchmen?

Nyt.fi uutisoi 5.11. videolevitykseen julkaistun Babar-piirretyn ikärajojen nostamisesta. Aikaisemmin kaikille sopivana pidetyn piirretyn jaksoista osa sai nyt K7-merkinnän. Perusteluna tähän oli kuulemma sarjan ahdistavuus. En oikein ymmärrä mitä nämä päättäjät ajavat takaa, kun ongelmia pitää etsiä noinkin viattomasta sarjasta?

Babar on mielestäni pääpiirteissään hyväntuulinen sarja niin kirjoina kuin piirrettynäkin. On totta, että Babarin äiti kuolee sarjan alussa, mutta aivan yhtälailla orpolapsi on monien rakastama Alfred J. Kwak, jonka tarinoissa on paljon vaikeammin lapselle ymmärrettäviä piirteitä, kuten politiikkaa, rotusyrjintää, köyhyyttä ja luonnonsuojelua. Tämä sarja kuitenkin on saanut pitää ikärajan K3, vaikka on mielestäni hetkittäin hyvinkin synkkä.

Kyseenalaistan ennen kaikkea tätä kielloilla ohjaamista. Mikä tässä maassa on vikana, kun kaikesta pitää tehdä jonkun auktoriteettitahon asia? Minusta ei ole kenenkään poliitikon asia päättää, mikä jonkun muun lapselle sopii. Lapsen kasvatus on vanhempien tehtävä, eikä mikään viranomainen tunne läpikotaisin kuin korkeintaan itse kasvattamansa lapset, mikäli niitä edes on. 

Ymmärrän kyllä, että lapsi on työpäivän jälkeen helppo istuttaa television ääreen, kun itse puuhailee muuta. Televisio ei kuitenkaan ole lapsenvahti, ainakaan hyvä sellainen. Se, mitä lapsi katsoo televisiosta on vanhemman vastuulla. Tällaisesta on täysin kohtuutonta vaatia vastuuta jollekin ulkopuoliselle päättäjälle, sillä kukaan näistä päättäjistä ei ole katsomassa kyseessä olevia ohjelmia lapsen kanssa. Niin, lapsen kanssa.

Minusta olisi tärkeää, että vanhemmat katsoisivat ohjelmia lastensa kanssa ja tarvittaessa selittää lapselle niitä tapahtumia, jotka jäävät askarruttamaan mieltä. Näin lapsen ei tarvitse jäädä yksin mahdollisten synkkien kohtausten aiheuttaman ahdistavuuden kanssa. Näin lapsi saa monenlaisia kokemuksia, jotka valmistelevat häntä turvallisessa ympäristössä tulevaisuutta varten, eikä reaalimaailma ehkä olekaan niin järkyttävä kuin pumpulissa kasvaneella vastineella.

Kaikesta huolimatta suurin osa ystävistäni, jotka ovat kasvaneet näiden "ahdistavien" piirrettyjen parissa, ymmärtävät elämästä huomattavan syvällisiäkin asioita. Useimmat ovat katsoneet ohjelmia vanhempiensa seurassa. Voiko sittenkin olla niin, että vaikeistakin asioista tulisi puhua jo pienelle ihmiselle, jottei hän järkyty sitten, kun se tapahtuma osuu oikeasti kohdalle?

Vaikka enhän minä tietenkään tiedä mitään, kun ei niitä omia lapsia ole. Mitä nyt, että itse olin lapsi joskus ja perustan mielipiteeni a) siihen, miten minut on kasvatettu ja b) siihen, mitä äiti on kertonut meidän kasvattamisesta ja lastenohjaajan töistä.

Lopuksi vähän instrumentaalia musiikkia. September Malevolence "Who Watches The Watchmen", olkaa hyvät.

Good Ol' Games

Jatkan taas aiheesta harrastukset. Saan usein huomattavan kummastuneita katseita, kun mainitsen, että muuan rakkaimmista harrastuksistani ovat pelit, riippumatta lajityypistä. En oikein ymmärrä mikä siinä on niin väärin. Ilmeisesti monien mielestä pelit ovat lapsille tarkoitettuja riippumatta siitä, että osalla on ihan yhtälailla k-18 leima kuin osalla elokuvista.

Pelejä tehdään jatkuvasti lisää aina hienommilla grafiikoilla sekä paremmalla tekniikalla ja tekoälyllä varustettuna, mutta oma heikkouteni ovat vanhat pelit. Olen 80-luvun, ja näin ollen 8-bittisen Nintendon, kasvatti. Nyttemmin olen tullut siihen tulokseen, että nuo legendaariset, 8-bittiset timantit ovat suorastaan sadistisen vaikeita. Moneen kertaan olen ihmetellyt, että millä mielenlujuudella niitä joskus nuorempana pelasi läpi asti.

Puhun kuitenkin vanhoista peleistä, sillä tajusin vastikään, että myös GameCuben aikaisista peleistä alkaa olla todella kauan, vaikka tuntuu siltä, kuin olisin aivan vasta pelannut niitä aktiivisesti. Cube on ollut minulle The Konsoli vuosikaudet, sillä suosikkipeleistäni valtaosa on peräisin siltä ajalta. Likimainkaan kaikkia en ole pelannut uudestaan, johtuen pääasiassa siitä, että minulla ei tuota konsolien konsolia ole ollut olemassa pitkiin aikoihin.

Eräällä ystäväpariskunnallani tosin on Cube ja siellä olenkin päässyt verestämään muistojani ainakin osasta pelejä. Uudelleen pelatessa tulin siihen tulokseen, että sama "sadistisen vaikea" -leima voidaan lyödä muun muassa muuten mainion Super Mario Sunshinen niinkutsuttuihin "tasoloikkahelvetti"-kenttiin. GameCuben ensimmäinen Legend Of Zelda -saagan peli The Wind Waker oli sarjassaan poikkeuksellinen helppoutensa vuoksi. Tämän vuoksi sitä syytettiin lapsellisuudesta, asiaan saattoi myös vaikuttaa karkkivärein varusteltu cel shading -grafiikka, josta kuitenkin itse pidin. Sarjan synkempää edustajaa, Twilight Princessia, en ole koskaan päässyt kokeilemaan, mutta Cubelle tehty remake Ocarina Of Timesta paikkaa tätä menetystä melko hyvin.

Cubella oli myös valtava valikoima japanilaista roolipeliä, omat suosikkini olivat Baten Kaitos ja Tales Of Symphonia, jotka olivat juoneltaan ja pelimekaniikaltaan virkistävän erilaisia. Erityisesti hienosti kirjoitettu juoni piti otteessaan. Strategisempaa aspektia tarjosi Fire Emblem: Path Of Radiance, eräänlainen roolipeli sekin kuitenkin oli ja hienolla tarinalla varustettu.

Poikkeuksen tähän GameCube-kaavaan tuovat legendaarista legendaarisemmat LucasArtsin pelit. Avec osti minulle vuosipäivälahjaksi nostalgian nälkää tyydyttävän Sam'n'Max: Hit the Roadin Good Ol' Gamesista. Pelasin sen yhdessä päivässä ja nautin joka minuutista. Tämän kohdalla tuntui uusintakokemus jopa paremmalta kuin alkuperäinen. Tähän vaikuttaa varmasti kehittyneempi englanninkielen taito. Tätä peliä on kiittäminen muun muassa siitä, että tiesin varsin varhain mikä on misantrooppi. Hieno taito juuri ja juuri yläasteikäiselle ihmiselle. Seuraavina toivelistalla ovat Day Of The Tentacle ja joku mainioista Monkey Islandeista.

Sam'n'Max: Hit The Road. Huikea vuosipäivälahja.

PC:llä on myös muuan toinen timantti, joka lankeaa jälleen kategoriaan "sadistisen vaikea". Kysehän on siis Baldur's Gate 2:sta, josta varsin usein puhun "maailman parhaana pelinä". Jälleen kerran peli, jossa on tekemistä ja tarinaa pitkäksi aikaa. Vastikään aloitin koko setin ihan ensimmäisestä Baldur's Gatesta asti alusta. Tämä on vähäsen jäänyt, kun sen leima on itseasiassa "sadistisemman vaikea" ja olen jumissa eräässä kellarissa. Ehkä tässä on tarpeen jokin juoni, jolla saisin suoritettua tuon kunnialla läpi. Walkthrough ei toistaiseksi ole auttanut, se kun sanoo vain, että "sitten piekset ne möröt". Kiitos, mutta kuolen ennen kuin ehdin.

Juonta punoessa voikin sitten pelailla vähän kevyempää peliä, sillä minulla on työn alla niinkin aikuinen tekele kuin Pokemon Emerald. Tätäkin olen joskus aikanaan tahkonnut GBA:lla. Koskaan en saanut kiinni niitä kaikkia, mutta ainakin tarinan sain suoritettua loppuun. Toisin sanoen taistelin tieni Pokemon Leaguen läpi ja championiksi championin paikalle.

Ensi viikonloppuna on luvassa kuvauksia ja lautapeliä. Alkuun luultavasti kuvataan lavastettu pelitilanne Trivial Pursuitia ja sitten pelataan oikeasti. Mutta tuossa vaiheessa voitaneen sopia, että pelataan jotain muuta. Olkoonkin, että Trivial on yksi suosikkipeleistäni, se kestää iankaikkisesti ja saattaa aiheuttaa riitoja. Minulla on myös peli, josta Puolenkuun Pelien myyjä totesi, että "tämä on se, minkä haluat, jos et halua pitää kavereitasi". Kyseessä on vielä testaamaton salaliittopeli Illuminati. Vähän saman sortin vaikutus on kyllä myös Munchkinilla, jonka kuvaus pelin kuoressa kuuluu "Kill the monsters. Steal the treasure. Stab your buddy." Näitä yhdistää kiero huumorintaju ja Steve Jackson. Jackson on suunnitellut massiivisen määrän mainioita lauta- ja korttipelejä, joista suuren osan on kuvittanut John Kovalic, joka tunnetaan muun muassa sarjakuva Dork Towerin luojana.

Kevyempiä pelejämme edustavat Muuttuva Labyrintti ja Pekingin Mysteerit, jotka ovat jälleen kevyitä nostalgiatrippejä. Tuo Pekingin Mysteerit kuoriutui joskus muinoin joululahjapaketista samaan aikaan Hotel-nimisen pelin kanssa. Jälkimmäinen sai aikaan sisarusvihaa ainakin yhtä paljon kuin kaikkien "rakastama" Monopoly konsanaan. Tosin ei tuo Mysteerienkään ratkominen aina ollut ihan sopuisaa.

Kaiken kaikkiaan pelit muotoon katsomatta ovat hauskoja. Olen myös poikkeuksellisen hyvä katsomaan pelejä vierestä. Pelin seuraaminen toisen suorittamana on tietyllä tapaa miellyttävämpää kuin itse pelaaminen. Ainakaan omia hermoja ei tarvitse rikkoa sillä tavoin.

Lopuksi vähän orkestroitua pelimusiikkia olkaa hyvät. Legend Of Zelda.

Taide vs. Tiede

Taannoisessa kirjoitelmassani pohdiskelin harrastusten tärkeyttä ihmiselle. Monet kuitenkin määrittelevät itsensä monilla muillakin tavoin, esimerkiksi työt ovat monille persoonaa määrittelevä tekijä. Itse en useinkaan esittäydy biotekniikan diplomi-insinööriksi kuin työhakemuksissa, vaikka kyseiseen koulutukseen olenkin käyttänyt melkoisen monta vuotta elämästäni. Mikä minä sitten olen omasta mielestäni? Hyvä kysymys. En vain oikein itsekään ole aivan selvillä asian kanssa. Olen kuitenkin pohtinut asiaa moneen otteeseen ja monelta kannalta. Lopputulos näyttää olevan poikkitieteellinen ja poikkitaiteellinen persoona.

Viikko sitten maanantaina kävin toistamiseen urapsykologilla. Tämän kerran tarkoitus oli kartoittaa persoonani ja intressieni mukaisia vahvuuksia työelämässä. Persoonallisuuskysely oli näistä laajin, 192 kysymystä, joihin piti vastata kyllä tai ei. Tavoitteita työelämässä kartoitettiin 24-kohtaisella kyselyllä ja intressejä 108 kysymyksellä. Näistä viimeinen oli mielestäni kaikkein vaikein.

Vastakkain aseteltiin hyvin ilmeisesti taide ja tiede, sekä humanismi ja tekniikka. Ilmeisesti oletusarvo on, että sama ihminen ei voi olla kiinnostunut näistä kaikista aspekteista samanaikaisesti. Koulutukseni painottui varsin voimakkaasti luonnontieteelle, sivuten hyvin läheisesti tekniikkaa. Tästä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) harrastukseni ovat lähes aina painottuneet enemmän taiteen puolelle, runouteen ja tietynlaiseen kuvataiteeseen. Toisaalta olen harrastuksenomaisesti lukenut mittavan määrän psykologiaa ja ei-kristillistä teologiaa. Myös erityisesti luonnontieteelliset, kuten kemialliset ja biologiset, julkaisut ovat edelleen lähellä sydäntäni.

Mitä tästä pitäisi sitten ajatella? Omia tulkintojani voin toki tehdä nyt jo, mutta virallisia tuloksia joudun odottamaan perjantaille, jolloin minulla on seuraava ohjauskäynti. Kieltämättä urasuunnittelu on hieman hankalaa, kun on kiinnostunut oikeastaan kaikesta. Olen kuitenkin miettinyt, että näiden yhdistäminen ei voi olla täysi mahdottomuus. Tiedonjano itsessään on kunnon tiedenaisen edellytys ja helpottaa muun muassa opiskelua, kun uusien asioiden sisäistäminen on suhteellisen helppoa. Ja tutkimuksia tehdessäkin luova ajattelu on tarpeen ainakin siinä, kun etsitään uusia sovelluksia, joissa vanhaa menetelmää voisi käyttää uudella tavalla.

Tieteellinen kirjoittaminen toki eroaa melko vahvasti taiteellisesta kirjoittamisesta, mutta jokin vaisto luettavan tekstin tuottamiseen pitää olla, koska pakotettu teksti myös näyttää siltä. Tämä saattaa selittää senkin, miksi jotkut gradut ja diplomityöt muodostuvat muita pidemmiksi. Tieteellinen kirjoittaminen perustuu lähes aina jonkinlaiseen tutkimustyöhön tai kirjallisuusanalyyseihin. Taiteellisessa tapauksessa kantavana voimana toimii inspiraatio. Omissa teksteissäni, erityisesti runoissa, pyrin siihen, että lopullinen tulkinta jää lukijan tehtäväksi, enkä anna vastauksia valmiina. Haluan herättää ajatuksia. Inspiraation lähteenä voi toimia kuitenkin ihan yhtälailla uutinen, museo, romaani, luonto… mitä näitä nyt on. Luovuus ei tunne rajoituksia, eikä ainakaan kärsi tiedonjanoisuudesta.

Monet taiteelliset persoonat kokevat työelämän säännöt rajoittaviksi. Aivan kuin säännöillä olisi kielteinen vaikutus suoraan persoonallisuuteen. Tukahtuuko luovuus työelämässä? Itse en ole kokenut niitä toisensa poissulkeviksi elementeiksi. Luova työ vaatii aivan erilaiset henkiset olosuhteet, kuin perinteinen duunarin työ. On täysin eri asia rasittaa itseään henkisesti kuin fyysisesti. Molemmista tosin väsyy lähes yhtä tehokkaasti. Liikkumalla kuitenkin saattaa saada henkistä energiaa käytettäväksi luovaan työhön. Joten fyysisesti raskas työ voi hyvinkin edesauttaa luovuutta, erityisesti mikäli luovat toimet ovat pääasiassa harrastus.

Itseasiassa luoville harrastuksille jää paremmin tilaa, jos töissä ei joudu kuormittamaan aivojaan liikaa. Itse ainakin saan aikaan luovia asioita paljon helpommin, kun työ on tarpeeksi yksinkertaista. Taannoin olin kirjoitustöissä, mistä seurasi se, etten kirjoittanut omia asioitani vapaa-ajalla yhtä paljon. Tosin muuta luovuutta tämä ei tukahduttanut, vaan pikemminkin aloin puuhastella aktiivisemmin kuvataiteen parissa. Ilmeisesti luovuus on pakko purkaa jonkin kanavan kautta.

Kierkegaard on joskus todennut luovuuden olevan eräänlainen kiusaus, jolle on pakko antaa periksi, jos aikoo pysyä järjissään. Taidan olla samaa mieltä.

Lopuksi vähän luovuuttatukevaa musiikkia varsin visuaalisesti vaikuttavan videon kera: Depeche Mode ja "Precious".

Tasapainoa etsimässä

Kaikki alkaa siitä, että mistä löytäisi energiaa aloittamiseen. Liikkumisen aloittamiseen, jos ollaan aivan tarkkoja. Ja miksikö siitä pitää aloittaa? Yksinkertaisesti siitä syystä, että liikkumisen aloittaminen johtaa varsin nopeasti siihen, että jaksaa harrastaa kaikkea muutakin aktiivisemmin.

Olen useampaan otteeseen aloittanut liikkumisen kuntosalilla, eikä pelkästään minkään saliohjelman kanssa, vaan osallistuen myös ohjatuille tunneille. Valitettavan usein nämä aloitukset ovat johtaneet siihen, että repäisen itseni kerrasta ylikuntoon tai saan flunssan, joka sitten kestääkin viikon sijaan kuukauden, tai kaksi. Tuon jälkeenhän on taas vaikeampi löytää tiensä takaisin treenin pariin.

Ohjatuille tunneille osallistuminen on aina helpompaa, jos on mukana joku, joka osallistuu myös. Tämän vuoksi olenkin huomattavan kiitollinen siitä, että huomasin jokunen kuukausi sitten erään kaverini liittyneen tuolle samaiselle salille jäseneksi. Olemme yhdessä kokeilleet monia erilaisia tunteja, vaikka mitään erityistä suosikkia ei vielä olekaan löytynyt. Tuntuu kuitenkin siltä, että kaikkialle on helpompi lähteä, jos ei tarvitse lähteä yksin.

Oman salilla käymisen pääasiallinen tarkoitus on aina ollut pitää kroonisesti ongelmainen selkäni edes vähäisesti kunnossa ja salikaverini on istumatöissä, joten käymämme tunnit ovat aika pitkälle keskittyneet keskikroppaa vetreyttäviin tunteihin. Omia suosikkejani ovat hieman hitaammat tunnit, kuten jooga, balance ja pilates, joissa ehtii keskittyä itse suoritukseen eikä vahingossakaan riko itseään väärillä liikkeillä.

Näiden lisäksi on käyty vatsa-selkä-tunneilla, pumpissa ja niskahartia-treenissä, josta sain myös valmiin ohjelman itsenäisen salilla käymisen avuksi. Jotta tuon kanssa pääsisi aivan sinuiksi saakka, pitäisi varmaan käydä vielä kuntosaliohjauksessa, jotta oppii kyseessä olevat laitteet kunnolla. Myös Hermiassa sijaitsevan selkäklinikan voisi käydä testaamassa toistamiseen, jotta niitäkin oppii käyttämään oikein.

Nyt olen pyrkinyt siihen, että salilla tulisi käytyä pari kertaa viikossa, jota tasapainottamaan käyn sitten säännöllisen epäsäännöllisesti myös lenkillä tai muuten vain ulkona. Tätä palvelemaan olen toisinaan lainannut kaverin koiraa, jottei tunnu niin hölmöltä huhkia yksin tuolla ulkosalla. Olen tuolla metsissä kulkiessani tutkaillut luonnonilmiöitä ja suunnitellut keväälle vähän pidempää reissua, jossa olisi sitten tarpeen olla oikein eväät mukana. Tässä lähellä kun on kaksikin luontopolkua, joilla voisi käydä seikkailemassa ja bongailemassa vaikkapa pikkulintuja. Reittien varrella on laavuja ja muita levähdyspaikkoja, joissa on hyvä pysähtyä evästämään.

Ja miksikö tämä avautuminen kuntoilusta? Olenhan aikaisemminkin kirjoittanut samaisesta aiheesta. Tällä kertaa ongelma on siinä, että tajusin yhtäkkiä olevani jopa kymmenen kiloa painavampi kuin, mitä mukavuusalueeni sallii. Elämäni olosuhteet eivät ole muuttuneet millään osa-alueella, ellei mukaan lasketa runsas vuosi sitten kuvaan astuneita mielialalääkkeitä. Tämä johtaa välittömästi epäilyihin siitä, että lääkkeillä on jotain tekoa sen kanssa, että paino on noussut. Varsinkin, kun samalla ruokavaliolla elelevä Avec sen kuin vain laihtuu. Tästä tietenkin seuraa ahdistusta, mikä on huomattavassa ristiriidassa lääkkeiden varsinaisen tarkoituksen kanssa.

Oli kyse sitten mistä tahansa, päätin, ettei tämä voi olla pysyvä tila. Paino-ongelmista johtuvia sairauksia on suvussa melkoisesti, enkä halua moisia itselleni. Joten tilasin itselleni vuoden jäsenyyden Kalorilaskuriin, jotta pysyisi vähän paremmin hallussa, että mitä syö ja paljonko. Kunhan pääsen takaisin mukavuusalueelleni, niin olen tyytyväinen. Tämä ei ole hyvä nyt. Lopuksi muistutuksena itselleni mistä tässä kuitenkin on kyse: "Fear Your Mind"!

Luova hulluus

Vaikka minulla on tässä kesken sarja harrastuksista kertovia tekstejä, on pakko poiketa sivuraiteelle. Henkinen pikkusiskoni lähti syyskuussa jälleen vuodeksi opiskelemaan Canterburyyn. Tänään keskustelimme aiheesta mielenhäiriöt ja luovuus, sillä hän oli käynyt luennolla ja seminaarissa, joka käsitteli näiden yhteyttä. Luennoilla oli näytetty sarja animoituja lyhytelokuvia erilaisista mielenterveydellisistä ongelmista ja hän lähetti minullekin linkin aiheesta. Jaan sen nyt arvon lukijoideni kanssa tässä näin:
http://animatedminds.com/the_films/

Olen usein miettinyt luovuuden ja mielenterveysongelmien yhteyttä. Eikä vähiten sen takia, että olen itse ollut kirjallisesti taiteellinen enimmän osan elämästäni ja niin kovin usein lukenut erityisesti runoilijoiden olevan alttiita mielenterveyden häiriöille.

Noita animaatioita katsoessani löysin osasta yhteyksiä omaan elämääni ja tajusin kuinka monisanaisesti itse olen kuvaillut ongelmiani. Samalla tajusin, kuinka monin eri tavoin asiat voi kuvailla… tai vastaavasti ymmärtää. En nimittäin usko, että kukaan pystyy ymmärtämään aivan täysin kenenkään muun ongelmia, sillä kaikki kommunikaatio sisältää aina vähintään kaksi ihmistä, kertojan ja vastaanottajan (jälkimmäisiä voi toki olla useampia). Tämä tarkoittaa kuitenkin, että ongelmista puhuttaessa vastaanottajalla pitää olla edes jonkinlainen näkemys siitä, mitä toinen on käynyt läpi, jotta hän voi ymmärtää mistä on kyse.

Useimmat animaatioista puhuneista henkilöistä käyttivät tuntemuksistaan hyvin värikkäitä ilmaisuja. Kuvailivat hyvin yksityiskohtaisesti sitä, miltä se tuntuu, kun ympäristössä ei ymmärretä. Animaatioissa käydään läpi niin Aspergerin syndroomaa, OCD:ta kuin paniikkihäiriöitä ja maanis-depressiivisyyttä. Oli hyvin kiinnostava huomata, kuinka vangitsevasti nämä ihmiset pystyvät kuvailemaan oloaan sanallisesti. Animaatio tuntui olevan lähinnä tuki sanalliselle viestille. Tämäkin toki saattaa olla jälleen vastaanottajan mielessä, mutta itselleni tärkeämpää oli kuunnella ihmisen viestiä, kuin katsoa sitä animoituna. Animaatioita kuulemma käytettiin sen vuoksi, etteivät kenenkään sympatiat kohdistuisi vain yhteen persoonaan. Itse olen sitä ihmisryhmää, joka itkee silmänsä punaisiksi fiktiivisistäkin animaatioista, voinette arvata lopputuloksen tässä tapauksessa.

Ilmaisujen vaihtelevuus ja värikkyys kiinnitti ainakin oman huomioni. Esimerkiksi paniikkihäiriöissä (erityisesti sosiaalisten tilanteiden pelossa) ja maanis-depressiivisyydessä on kliinisesti kuuleman mukaan samoja oireita, mutta nämä ihmiset saivat ongelman fokuksen kohdistumaan aivan eri asioihin. Paniikkihäiriöiselle ongelma tiivistyy matkaan pienemmästä ahdistuksesta suurempaan, kun maanis-depressiivisellä maailma on vuoroin valoa ja vuoroin tyhjyyttä.

Olen aikaisemmin katsonut videon masennuksesta, joka vertasi oloa suureen, mustaan koiraan. (Video löytyy täältä http://youtu.be/XiCrniLQGYc) Koiraan, joka kasvaa ja vaatii aikaa, kunnes ei muuta enää jaksa, kuin kantaa sitä mukanaan kaikkialle… tai lopulta ei jaksa edes poistua kotoaan. Tämä on itselleni tutuin tunne, sillä vietin viime vuodesta suuren osan sairaslomalla tämän asian kanssa.

Pelkäsin ihmisiä, pääasiassa sen vuoksi, että uskoin heikkouteni näkyvän päälle päin. Tämän vuoksi en halunnut poistua kotoani. Tästä löytyi yhtymäkohta paniikkihäiriöstä kertovaan videoon. Samoin ymmärsin sen tyhjyyden tunteen, joka maanis-depressiivisellä persoonalla on ilman valoaan. Kuitenkin nämä kaikki kuvaukset ovat jotain aivan muuta, kuin mitä itse olen kirjoittanut omista pimeistä hetkistäni. Pahimpina aikoina olenkin käyttänyt kirjoittamista purkamaan pahaa oloani paperille, kertomatta tuntemuksistani kenellekään. Useimmat ovat edelleen tallessa, mutten pidä niitä taiteellisesti kovin lahjakkaina, pikemminkin kyse on ajatusoksennuksista. Toisaalta sekin on silloin palvellut tarkoitustaan ja helpottanut pahaa oloa vähintään vähän.

Luennolla oli kuuleman mukaan otettu esiin myös se, ettei noista animaatioista oikein kaikki pitäneet, koska niistä tuli paha olo. Paha olo, koska niissä ei ollut onnellista loppua. Onnellinen loppu on kuitenkin mielestäni Hollywoodin aikaansaama illuusio, johon elävä elämä ei kovin helposti taivu. Mielenterveyden ongelmat eivät poistu, niiden kanssa oppii vain elämään. Lääkkeillä ei poisteta näitä ongelmia, niitä lievennetään. Edes terapialla ei poisteta ongelmia, vaan helpotetaan ihmisen mahdollisuuksia tulla toimeen itsensä kanssa. Lääkäreilläkin tuntuu tosin olevan näistä eroavia mielipiteitä, joten mikäpä minä olen sanomaan, kun olen itse vain ongelmainen.

Toisaalta aina voidaan kysyä sitä toistakin kantaa… Onko ongelma niissä, jotka eivät näe, vai niissä jotka näkevät? Mielestäni liian monet ottavat totuudet annettuina, eivätkä kyseenalaista mitään. Asiat voisivat olla toisinkin.

Kaiken tiivistää melko tehokkaasti kotimaisen Stam1nan kappale, josta lainasin otsikkoni. Kurkottakaa ja kuunnelkaa.

No Holier Temple

Kun on kotoisin keskeltä metsää, sinne huomaa kaipaavansa erityisen voimakkaasti niinä hetkinä, kaupungin valot himmentävät tähdet lähes näkymättömiin. Tähtien valossa on jotain rauhoittavaa, samoin kuin metsän tuoksussa ja siinä, että ympäröivät äänet eivät häiritse. Kerrostaloasuminen ei ole häiriöaltista ihmistä varten. Tarvitsen täällä kaupungissa ollessani hyvin usein ympärilleni ääniä, joilla peitän ulkoa tai naapureista kuuluvaa hälyä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kotona ollessani kuuntelen lähes tauotta musiikkia tai pidän televisiota päällä taustahälynä.

Kävin taas viime viikolla vanhempieni luona maalla ja huomasin, ettei jatkuvalle taustahälylle ole siellä tarvetta. Tuuli puhaltelee puissa, linnut laulelevat pihalla ja liikennettä ei juurikaan ole. Saati sitten seinänaapureita. Hiljaisuus on täynnä ääniä, mutta mikään ei häiritse.

Puusauna on taas aivan oma lukunsa. Vaikka mikä tahansa sauna rentouttaa ja tuntuu hyvältä, vain oikea puusauna tuntuu ja tuoksuu aidolta saunalta. Onneksi maalla pääsee aina pienen vihjeen jälkeen oikeaan saunaan. Vihjeeksi riittää yleensä huomautus metsään menosta ja kylmästä. Tai ylipäätään vihje oikeasta saunasta, jollaiseen kaupungissa ei pääse.

Metsäänhän mennään uhmaamaan hirvikärpäsiä ja märkyyttä, jotta voi löytää luonnon tarjoamia antimia. Keväällä ja alkukesällä metsä tarjoaa luontoyrttejä, joita tänä vuonna ehdin kerätä valitettavan vähän. Ensi vuonna pitänee ottaa tähän enemmän aikaa, erityisesti nokkonen ja vuohenputki ovat erinomaisia myös kuivattuina. Myöhäisemmän kesän antimia ovat sitten marjat, joita on pakastin edelleen puolillaan, joten en niitä lähtenyt edes etsimään. Se, mitä itse olen eniten aina vailla, ovat sienet. Tänä vuonna ostin jopa pari uutta sienikirjaa, jotta oppisin tunnistamaan ja käyttämään uusia sieniä. Tuloksena on ollut pakasteena runsas määrä tatteja, lampaankääpää ja vähän orakkaita, perinteisten suppilovahveron ja kantarellin kavereina. Lisäksi valmistin ensimmäistä kertaa eläissäni sienipikkelsiä, omat purkkinsa sain aikaan karvarouskuista, lampaankäävästä ja suppilovahveroista. Piirakkaa ja keittoja on kokeiltu jo lampaankäävästä ja suppilovahveroista. Tuoreeltaan kokeiltiin keitossa myös piispanhiippaa, joka ainakin Avecin mielestä oli herkullista. Keväällä voisi koittaa, jos muuan hakkuualue tarjoaa korvasientä tai huhtasientä…

Maalla näkee luontoa muutenkin lähempänä. Kerrostaloissa kun ei hyväksytä esimerkiksi lintujen (talvi)ruokintaa, niin ei kohtaa edes myöhäismuuttajia. Maalla vieraillessani näin järripeippoja, joita en ole kaupungissa kohdannut koskaan. Puuhiip.. *ahem* puukiipijäkin esittäytyi useampaan otteeseen. Sellaisen tosin kohtasin Suolijärvellä lenkkeillessäni ihan vasta tällä viikolla. Samaisella lenkillä havaitsin myös pyyn, jostain kumman syystä mukana ollut koira ei sitä huomannut, vaikka pulujen, varisten ja sorsien perään olisikin menossa. Ainut "erikoisuus", joka täällä on tullut vastaan, jota en ole tuolla maalla koskaan kohdannut on taviokuurna. Tänä vuonna on taas niin massiiviset määrät pihlajanmarjaa, että niitä voinee odotella näkyville, mikäli tulee tarpeeksi kylmä. Keväällä suunnittelin ottavani säännöllisemmin välein suuntaa ainakin Iidesjärven lintutornille, jotta saan lintuhavaintovihkoni hyvään alkuun. Pitänee myös vierailla tässä lähimaastoissa luontopoluilla, jos vaikka..

Metsästä on tehty paljon myös psykologisia tutkimuksia. Ihmiset, jotka asuvat lähempänä metsää, tuntuvat voivan paremmin kuin kaupunkilaiset. Tätä on tutkittu sekä maalta kaupunkiin, että kaupungista maalle muuttavien suuntaan. Kaiken kaikkiaan ihmiset, jotka asuvat lähempänä metsää kuuluvat voivan paremmin. Tämä selittänee senkin, miksi itse viihdyn näin kaupunkiasujana huomattavan hyvin Hervannassa. Tässähän on metsä aivan kivenheiton päässä kotoa. Ja järviäkin riittää aivan jaettavaksi asti.

Kaikkein tärkeinhän metsä on ihmisille, joille luonto on osa uskontoa. Perinteinen suomalainen usko on elänyt huomattavassa määrin karhun vuoden kierron mukaan. Tämä kävi huomattavan selväksi jokunen vuosi sitten, kun vierailin Vapriikin karhunäyttelyssä. Luontoa kunnioittavia uskonsuuntia on edelleenkin melkoisesti… suomalaisilla on omansa, aasa-uskoisilla omansa, kelteillä edelleen omansa.. Kelttien Samhain on alkutekijä nykyjään vallitsevalle Halloween-ilmiölle. Sillä on tosin aika vähän nykyään enää tekoa alkuperäisen Samhainin kanssa.

Otsikkoa kunnioittaen on kuitenkin jaettava merkinnän loppukaneetiksi Hexvesselin musiikkia, levyltä "No Holier Temple". "Woods To Conjure", olkaa hyvät!

Tanssia tähtien alla

Harrastukset pitävät mielen virkeänä, sanotaan. Itse olen huomannut tarvitsevani harrastuksia useammalta osa-alueelta, jotta mieli ja keho pysyvät toistensa mukana. Ja mikä jännittävintä, tuntuu siltä, että ensin täytyy vain pakottaa itsensä tekemään asioita, jotta saa päänsisäisen toimintansa taas aktiivisemmaksi.

Väkisin ei tosin voi tehdä ihan mitä tahansa. Esimerkiksi kaikki taiteelliset aktiviteetit vaativat inspiraation. Olenkin sitten aloittanut fyysisten aktiviteettien kanssa ja tulokset alkavat jo näkyä. Ei niinkään vielä fyysisenä kehittymisenä, vaan pikemminkin henkisten voimavarojen lisääntymisenä. Tämän seurauksena olen saanut inspiraatioita kirjoittamisen ja kuvataiteiden puolella.

Vapaaehtoinen kirjoittaminen vaatii aina tietyn flow'n. Siitä johtuvat nämä varsin taajaan toistuneet tauot blogin sisällössä. Omien projektien kirjoittaminen vaatii myös aikaa ja ajatustöitä, joten kirjoitustöissä oleminen vähän haittaa sekin tätä harrastusta. Luovuus kun ei kasva puussa. Ainakaan yhden laatuinen sellainen.

Tämän vuoksi olenkin kehittänyt toisen tavan kanavoida luovuuttani. Vaikka lahjakkuuteni ei ehkä päätä huimaakaan, teen kuvataidetta. Aivan omalla tavallani. Osa on aivan tavallista maalaustaidetta ja osa on lähempänä askartelua, sillä rakennan tauluja hyvinkin sekalaisilla tekniikoilla. Olen ihastunut noihin sekatekniikoihin erityisesti viimeaikoina. Ideoita syntyy helpommin ja ne ovat toteutettavissa yleensä melko helposti. Olkoonkin, että sekatekniikkataulun tekemiseen menee yleensä kaikkien välivaiheiden kera pidempi aika kuin perinteiseen akryylimaalaukseen, joita myös olen tehnyt varsin paljon. Useimmat tauluistani ovat menneet suoraan jollekin kaverille, joko lahjana tai pyynnöstä.

Inspiraatiota teksteihin ja tauluihin löytyy ympäröivistä asioista. Luonnosta, kirjoista, peleistä, televisiosta ja toisinaan ne ruokkivat jopa toisiaan. Olen nimittäin kehittänyt oikeastaan oman taiteenalansa siitä, että teen tauluja omista runoistani. Näitä on nyt kertynyt jo muutama. Mutta tässä malliesimerkkinä muuan yhdistelmä, joka on minulle henkilökohtaisesti varsin tärkeä. Tekstin luinkin itseasiassa tuossa kuun vaihteessa vapaalla lavalla aivan elävän yleisön edessä.

Siihen syvään turvalliseen pimeyteen

Sinä tulit sytyttämään valoja

Arka yöeläjä häikäistyi

Hämmennykseltään ei osannut edes etsiä varjoja

Valoissa leikkivistä väreistä niin viehättyi

Näki aivan uusia elämän sävyjä

Tahtoi kokea noita eri värisiä asioita

Tuoksuja, tunteita, ääniä

Kaikki oli niin kirkasta

Niin kaunista

Uudessa valossa näki niin paljon paremmin

Odottamattomia kokemuksia

Aivan lähellä

Ja sinä kuuntelit hiljaa 

Kun tuo outo olento kertoi tarinoitaan

Pimeään kiedotusta melankoliasta

Halustaan tanssia tähtien alla

Ja sinä ymmärsit

Vaikka lauseet eivät muodostuneet edes loppuun asti

Lukeminen on huomattavan usein katalysaattori omille teksteilleni. Erinomaisia ajatusten tuottajia ovat erityisesti Terry Pratchett ja Neil Gaiman. Fantasia toimii todellisuuspakona ja inspiraationa. Varsinkin, jos puhutaan runoudesta. Runouden luomiseen monestikaan ei tarvita kuin jokin huomattavan kaunis ajatus tai rivi, josta oma luomus saa alkunsa. Joskus riittää myös kaunis biisi. Sen kunniaksi tähän loppuun kaunista musiikkia Message To Bearsin muodossa. Muista harrastuksista jatkan myöhemmin, jottei tämä kirjoitus veny liian pitkäksi.

Nipotusbyrokratia ja holhousyhteiskunta

Tällä viikolla olen törmännyt varsin erilaisiin näkökulmiin suomalaisesta yhteiskunnasta ja siitä miten virkamiehet holhoavat (tai eriävän näkemyksen mukaan eivät holhoa) kansalaisia. Tämä keskustelu lienee ollut käynnissä koko sen ajan, kun rajoituksia ja säännöksiä kiristetään. Erityisen kovaa tämä tuntuu purevan alkoholipolitiikassa, mutta kyllä osansa saavat monet muutkin pienyrittäjät, jotka haluaisivat tarjota asiakkailleen parasta. Palaan näihin vielä myöhemmin.

Tänään nimittäin tuli facebookissa vastaan helsinkiläisen Ravintola Apéron jakama kuva, jossa otettiin kantaa alkoholin mainonnan rajoittamiseen entisestään. Harvoin on edes tässä maassa pyritty rajoittamaan kokonaisen toimialan mahdollisuuksia markkinoilla aivan tässä mittakaavassa. Kuva on alla.

"Nipotusbyrokratia" ja "Holhousyhteiskunta" kaksi sanaa, jotka saivat minut jakamaan tämän kuvan kavereilleni Facebookissa. En silti ole ollenkaan vakuuttunut, että koskaan käyn nauttimassa tuota luvattua viinilasillista.

Vasta muutama kuukausi sitten Pyynikin Käsityöläispanimon Vahvaportteri valittiin maailman parhaaksi Berliinissä. Tämä olut on niin kutsuttu vahva olut, mikä tarkoittaa, ettei sitä saa kuin ravintoloista, Virosta ja muutamasta valikoidusta Alkosta, joihin se on otettu tilausvalikoimaan. Kyseistä olutta ei siis saa käydä ostamassa kotiinsa edes suoraan panimosta paikanpäältä. Nyt, kun myös alkoholin mainostamista kiristetään, ei kuluttajille asti päädy tieto siitä, missä tämä on tarjolla. Melko surullinen kohtalo maailman parhaalle oluelle. 

Muualla Euroopassa samankaltaisia rajoitteita ei ole, ja kun otetaan huomioon Suomessa näkyvien ulkomaalaisten kanavien määrä ja siellä esiintyvien alkoholimainosten määrä, voidaan kysyä ihan perustellusti, miten tätä ulkomaisten oluiden mainostusta aiotaan rajoittaa? Vai onko sittenkin tarkoitus hävittää pienpanimot Suomesta kokonaan? Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan toimitusjohtaja Rami Aarikka leikitteli viime viikolla ajatuksella, että tehtaan vesivarastona toimivan suuren Kukko-tölkin logon tilalle tyyliteltäisiin sana "Sensuuri". Nostan herralle hattua, jos tämän toteuttaa.

Yhtä hyvin voidaan kysyä, miten aiotaan saada aikaan facebookiin kielto, joka estää Suomen kansalaisilta alkoholituotteiden päivitysten jakamisen. En usko, että facebook suostuu moiseen, sillä asioiden jakaminen lienee sosiaalisen median pääasiallinen tarkoitus. 

Itse olen ihmetellyt sitä, miten hankalaksi mikään pientuotanto on tehty tässä maassa. Ellet sitten tee vain kotioloissa, itsellesi. Erinomainen esimerkki tästä on muuan kuopiolaisnaisen yritys saada valikoimiinsa hyviä gluteenittomia tuotteita. Tämä torpedoitiin siihen, että yrittäjän ystävätär olisi leiponut tuotteet kotonaan ja nämä kotona leivotut tuotteet olisivat vaatineet laboratoriotarkastuksen gluteenipitoisuuden toteamiseksi. Pienellä yrittäjällä ei ollut varaa kalliisiin testeihin. Hyvä idea jäi näin ollen hyväksi ideaksi. 

Vastaavaa on sattunut muidenkin elintarvikkeiden kohdalla. Suoraan tilalta ei esimerkiksi saa myydä kananmunia ravintoloitsijalle, sillä suurtalouskeittiöille ei saa myydä painoluokittelemattomia munia. Raakamaitoa myyvä tilapuoti ei saa myydä samaan maitoon leivottuja pullia. 

Muita järjettömyyksiä ovat olleet esimerkiksi:

Kalliossa ilmennyt taistelu Döner Harjun terassista. Kyseisessä ravintolassa aterioineena voin sanoa, että hienovaraisempaa terassia en ole kuunaan nähnyt. Meteliä siellä ei kukaan pidä, ihmiset ovat syömässä. Terasseista on taisteltu myös Tampereella jo useamman vuotta. Katsotaan mihin ensi vuonna päädytään.

Kielto myydä pesutuotteita asiakkaan omaan pulloon. Missään muussa EU-maassa tätä direktiiviä ei ole tulkittu näin tiukkapipoisesti. Asiakkaalle vain annetaan mukaan lappu, jossa on ostetun tuotteen tuoteseloste. Pakko on ihmetellä, että miten tämä oikeastaan poikkeaa siitä, että useissa pesuainepulloissa on suomalaiset käyttöohjeet ja sisällysluettelot nyt jo tarroina? (Nämä tarrathan siis kastuessaan tahmaantuvat ja muuttuvat lukemiskelvottomiksi, että se siitäkin sitten…)

Helsingin kauppahallien yhteydessä on puhuttu useampaankin otteeseen. Tänä kesänä kärsittiin huippuhelteistä, mikä tarkoitti sitä, että vanhat rakennukset kuumuivat lähes sietämättömiksi. Tilannetta yritettiin helpottaa pitämällä ovia auki, mikä tietenkin oli VÄÄRIN. Elintarvikehygienia kun saattaisi päästä kärsimään. Sillä ei suinkaan ole merkitystä, että ihmiset kärsivät mahtavaa nestehukkaa työpäiviensä aikana. Herää myös kysymys miten mikään pystygrilli voi pysyä toiminnassa. Pörräähän niidenkin ympäreillä puluja ja lokkeja. Aikaisempia ongelmia ovat olleet vierekkäisten ravintoloiden pöydissä ruokailevat ja juomailevat kaverit, joita ravintolat eivät voi valvoa, jos ruoka (tai juoma) viedään viereiseen pöytään.

Sitten oli se eriävä mielipide. Helsingin sanomien NYT-liite haastatteli kolmea virkamiestä heidän valvomistaan asioista; alkoholista, uhkapeleistä ja rakennusasioista. Miehet tuntuivat tosissaan uskovan, että rajoittaminen on ratkaisu kaikkeen ja kokivat roolinsa jotenkin joko sääntöjen laatijoina tai valvojina. Jopa erotuomareina. Sekä mainonnan että rahapelien mainonnan rajoitusta pidetään hyvänä asiana, mutta kumpikaan virkamiehistä ei tunnusta ulkomaisten toimijoiden vaikutuksia Suomessa. Sosiaalisen median kansainvälisyys on kaikissa kolmessa tapauksessa jätetty tyystin huomiotta. Lisäksi osa sääntöjä koskee vain kunnan omia työntekijöitä, kuten esimerkiksi tietöiden tekoaika aamuisin, joka on monien mielestä liian aikainen. Tätä perustellaan sillä, että työntekijät eivät olisi muiden toimijoiden tiellä. Yksityisten yrittäjien toimijat kuitenkin työskentelevät aivan normaalisti päiväsaikaan. Logic? I fail to see any. 

Mitäpä, jos annettaisiin ihmisille mahdollisuus itsenäiseen ajatteluun, ennen kuin aletaan keksiä rajoituksia? Vai oliko tämä nyt liian anarkistinen ajatus?

Tunnelmaan sopivaksi biisiksi valitsin tällä kertaa Green Dayn "Minorityn". Hyvää yötä ystävät. 

Sadetta Vapaalla lavalla

Viikko sitten ylitin itseni. Tein jotain, mitä en ollut kuvitellut tekeväni ikinä.

Vein runoni julkisuuteen. Ja itseni siinä ohessa. Suuren valmistautumisen ansiosta onnistuin keskittymään enimmäkseen teksteihini, ajattelematta sen suuremmin omaa olemustani tai yleisöä. Itsetietoisuus, perfektionismi ja itsekritiikki eivät tuollaisessa tilaisuudessa ole kovin hyviä seuralaisia. Valmistauduin tutustumalla omaan esiintymisjännitykseeni ja etsimällä keinoja, mitä asialle voi tehdä.

Esiintymisjännitys, tuo jokaisen taiteilijan olkapäällä istuva pikkupiru, on omalla kohdallani kasvanut astetta suuremmaksi möröksi, joka haittaa vähän muutakin kanssakäymistä. Sille on hieno psykologinen termi: "Sosiaalisten tilanteiden pelko". Syitä tähän on melkoisesti, mutta seuraukset on helpompi eritellä. En erityisemmin pidä uusiin ihmisiin tutustumisesta, virastoissa asioiminen on vastenmielistä, välttelen katsekontakteja kadulla kulkiessani jnejne. Ja sitten on se esiintymisjännitys.

Tosiasiahan on, että jos ei yhtään jännittäisi, ei koko esiintymisellä olisi mitään merkitystä ja näin ollen se kannattaisi suorilta jättää tekemättä. Kuitenkin liiallinen jännittäminen haittaa keskittymistä esiintymiseen. Oma jännittämiseni on pitkälti itsetietoisuuspohjaista. Kiinnitän elimistöni toimintoihin huomiota vähän liiankin kanssa ja hermostun sitten siitä, että huomaako joku muu sen. Tästä seuraa tietenkin jännitysoireiden paheneminen. Noidankehä on valmis.

Tajusin myös sen, että keskittymällä yleisöön, päädytään taas siihen, että mietin näkeekö yleisö jännittämisen. Joillekin yleisöön keskittyminen on varsin validi keino välttää jännittämisen ajattelua, mutta minulle tämä ei toimi, ainakaan vielä. Jossain myöhemmässä vaiheessa voinen yrittää vähän tutkia ihmisten reaktioita lavalta käsin, sillä olen kuitenkin salaa kiinnostunut ihmisten tekemistä tulkinnoista.

Näin ollen jää jäljelle enää keskittyminen käsillä olevaan asiaan. Tässä tapauksessa kyse oli runoista, joten varsinaista "asiaa" en voi esityksen sanoa sisältäneen. Keskityinkin ensimmäiset tekstit pääasiassa papereihini. Myöhemmin onnistuin sentään hetkittäin nostamaan katseeni, enimmäkseen kuitenkin seinään. Välillä vilkuilin paikalla olevien kaverieni suuntaan, mutta enimmän keskittymiseni suuntasin teksteihin. Olin nimittäin lähinnä lukenut tekstejäni pään sisäisesti. Tuollaisessa yhteydessä kun harjoittelu saattaa hävittää spontaaniuden ja luontevuuden.

Valitsin esitykseeni kuusi runoa, joissa oli tietynlainen draamankaari. Lisäksi valitsemani runot olivat sellaisia, joista itse pidän aivan erityisen paljon. Tässä niistä yksi.

Sinä yönä minä valvoin

Ja kuuntelin tyhjässä huoneessani

Miten sade takoi ikkunaa vasten

Kuin pyytäen päästä sisään

Kävelin ikkunan luo

Ja katsoin sadetta silmiin

Raotin varovasti ikkunaa

Ja sade lipui hiljalleen sisään

Pyysin sateen pöydän ääreen

Ja keitin meille teetä

Sade oli onnellinen

Niin harvoin hän kohtasi lämpöä

Hiljaa hymyillen 

Sade kertoi minulle tarinoita 

Taivaista, joita oli nähnyt

Meristä, joissa oli uinut

Hellästi pyyhkäisi poskeltani

Silmäkulmasta karanneen kaipauksen

Tällä kertaa saatte osaksenne myös videon tapahtumasta. Kiitos tästä TikkaTV:lle.

Mielestäni esiintyminen meni odottamaani helpommin ja oli jopa miellyttävää. Tämän seurauksena olen menossa lavalle uudemman kerran ensi kuussa, eri setin kanssa toki.

Oldies goldies

Nostalgiatrippailu on aina silloin tällöin vain paikallaan. Omalla kohdallani olen toteuttanut tätä lähinnä viihtymällä vanhojen piirrettyjen ja vanhojen pelien parissa. Hetkittäin palaan myös musiikillisesti ajassa taaksepäin, vaikka ei nykymusiikissakaan ole valittamista. Mieltymykseni vain ovat vähän muuttuneet tässä vuosien saatossa. No takaisin itse asiaan, nykypiirretyistä en suuremmin välitä ja tällä hetkellä tuoretta konsoliakaan ei ole olemassa. (Rehellisesti sanoen konsolia ei ole ollenkaan vaan pelejä pyöritetään emulaattorissa. Hyihyi.)

Erityisesti piirrettyjen kohdalla tuntuu siltä, että näissä nykyisissä ei ole mitään mieltä. Ja jos joku mieli onkin, niin siitä ei saa kiinni sen kaiken kiireen ja kohkaamisen alta. Tuntuu siltä, että jopa ohjelmilla on joku tarkkaavaisuushäiriö, kun koko ajan pitää räiskähdellä jonnekin päin ja silmille vilkkuvat valot aiheuttavat lähes epileptisiä oireita herkemmille. Tietenkään en mene sanomaan, että kaikki vanhatkaan piirretyt olisivat ihan älykkäitä, osa on vähintään hapokkaita, mutta ainakaan niissä ei koko ajan ollut kiire ja väritkään eivät räjäyttäneet verkkokalvoja. Näihin vanhoihin tunnelmiin tulin palanneeksi, kun havaitsin lomaillessani kotona olemassa olevan kanavan Boomerang, jolta tulee päivittäin piirrettyjä jopa 60-luvulta asti. Tarjolla on muun muassa vanhoja Looney Tunes-piirrettyjä, Top Cat, Tom & Jerry, Flintstones, Jetsons, Addams Family... The list goes on and on.

Kiireettömyyden lisäksi näissä sarjoissa parasta on se hienovarainen huumori, joka ei pienenä auennut. Ilmankos monet vanhemmat jaksoivatkin noita katsoa lastensa kanssa. Nykyisten piirrettyjen kohdalla vanhempien reaktiot tuntuvat olevan syviä huokaisuja ja silmien pyörittelyä kohti kattoa. Usein kuulee valitettavan, että lapset ovat tätä nykyä hyperaktiivisia. Lieneekö tuo mikään varsinainen ihme, kun televisio tunkee lähes jatkuvalla syötöllä hyperaktiivista ohjelmaa lapsille kohdistettuna. Ja nämä toki tarjoillaan huomattavan usein sokerikuorrutettuna, mikä sekin edesauttaa hyperaktiivisuuden muodostumista.

Pelien osalta suurin kulutuksen kohde on ollut GameCuben ja Nintendo64:n pelit. Ensi ajattelemalla niitä ei osaa mieltää vanhoiksi, mutta esimerkiksi tämän hetkinen projektini The Legend of Zelda: Ocarina of Time on vuodelta 1998! Mihin kaikki aika menee? Peli on kuitenkin kestänyt aikaa varsin mainiosti. Samaa voi sanoa myös sarjan tuoreemmasta edustajasta The Wind Wakerista, jota olen seuraillut sujuvasti vierestä. Cuben peleistä myös Metroid Primet ja Paper Mario ovat suorastaan karkkia silmille. Paper Marion pelailin tuossa taannoin läpi.

Käytän sanaa pelailla, koska kyseessä on peli, joka ei varsinaisesti vaadi mitään tuskaisen voimakkaita ponnisteluja. Suuri osa Nintendon pelivalikoimasta on muutenkin niin sanottuja hyvän mielen pelejä. Tässä kohtaa on huomautettava, että Super Mario Sunshinen hyväntuulisuuden pilaa se järisyttävä määrä tasoloikkahelvettejä, joka pelistä löytyy. Termin tasoloikkahelvetti muistaakseni lanseerasi Tomas Puha tai Elias Poutanen muinoin MoonTV:n huikeassa konsolipeliohjelmassa Play(er). Muilta osin Sunshine on virkistävällä tavalla erilainen Mario-peli. Metroid Primet ovat sitten taas tunnelmaltaan ja pelimekaniikaltaan aivan toista kaliiberia, joten ne jäävät tämän luokittelun ulkopuolelle. Kyseinen peli on eskapismia parhaillaan, ainakin niinä hetkinä, kun ympäristö ei ole tulvillaan avaruuspiraatteja. Pelissä on huikaisevan kauniita maisemia ja tunnelmaa täydellisesti tukeva soundtrack, joka on mielestäni edelleen yksi pelihistorian parhaita.

On meillä tuolla noita vieläkin vanhempia pelejä jokunen. Itselläni vaan ovat jääneet vähemmälle, kun varsinkin 8-bittisen Nintendon pelit ovat nykyään niin uskomattoman vaikean tuntuisia. Millähän ihmeen mielenlujuudella niitä on joskus pienenä tahkonnut läpi ja vielä useampaan kertaan? Tokikaan ei voi sanoa, että esimerkiksi tuo Ocarina of Time olisi helppo. Viimeisintä taistelua lohikäärme Volvagian kanssa piti yrittää parisenkymmentä kertaa, jostain syystä tämä ei kuitenkaan vielä alkanut ärsyttää niin kuin nuo Sunshinen tasoloikkahelvetit. Ehkä minä vielä joskus suoritan nekin kunnialla läpi? Ehkä.

Tämän hetken soundtrackina toimii Spotifyhyn tekemäni soittolista Flow, joka nimensä mukaisesti sisältää musiikkia Flow Festivalin esiintyjäkaartilta. Ei nyt aivan kaikilta, sillä ihan kaikkea ei löytynyt ja ihan kaikki ei rehellisesti sanoen myöskään kiinnosta. Mutta musiikillinen valikoima menee festareilla jälleen jännän ääreltä sinne toiselle äärelle asti. Toki perinteisempiäkin nimiä on esillä. Esimerkiksi omalla kohdallani helposti nostalgiatrippailuksi luokiteltava Manic Street Preachers. Manicsien levystähän tämä blogini on nimensäkin saanut. Bändi ei kuitenkaan ole missään vaiheessa lakannut olemasta, vaan tuotanto on jatkunut tasaisesti, vaikka se ei ainakaan täällä Suomessa ole ollut kovin suuresti tapetilla ennen viime syksyistä keikkaa. Itsekään en suuremmin tuoretta materiaalia ole kuunnellut, ellei lasketa näitä aivan uusimpia "Rewind The Film" ja "Futurology". Ainakin tällä kuuntelemalla bändi on edelleen voimissaan, mutta taidan ulottaa trippini vähän pidemmälle menneeseen ja jatkaa sieltä kohti tätä päivää.

Tämän kertaisen bloggailun päättää kuitenkin tuore musiikki kaikesta nostalgisoinnista huolimatta. Tästä vastaa toinen kovasti odottamani kokoonpano Flow'ssa Røyksopp feat. Robyn. Tämä kollaboraatio julkaisi tänä vuonna uutukaisen levyn "Do It Again", jolta tällä viikolla lohkaistiin samaa nimeä kantava single. Ja tässä teille biisiin tehty video. Enjoy!

Take Me Home

Juhannus. Eipä paljon jaksanut sade harmittaa, kun viikonloppu meni enemmän tai vähemmän muuttopuuhissa. Ei, minä en muuttanut. Avecin omaisuus siirrettiin vanhempieni suosiollisella vaikutuksella minun luokseni, sillä kämppis oli poistunut asunnosta jo viikkoa aikaisemmin. Olin ottanut asian esille reilua kuukautta aikaisemmin muuannella puistoviinillä. En kuitenkaan uskonut, että tämä kävisi ihan näin äkkiä. Tosin eipä tuossa kolmen asunnon järjestelmässä paljon järkeä ollut.

Muutto on aina stressaavaa. Mutta tässä oli nyt useampikin liikkuva osa, jotka vaikuttivat suorituksen vaikeuteen. Ensimmäinen ja vaikuttavin aspekti oli se, että Avec on tätä nykyä reissutöissä Helsingissä ja viettää näin ollen siellä viikot. Pakkaaminen näin ollen delegoitui allekirjoittaneen osalle melko suurelta osin. Toinen ongelma oli sitten tuo muuttopäivä. Juhannusaatto ei ole ihan helpoin mahdollinen päivä saada apulaisia muuttoon. Paikalle eksyivät allekirjoittaneen vanhemmat ja yksi kaveri. Suurin osa tavaroista saatiin siirrettyä kolmella ajolla, minkä jälkeen vanhemmat poistuivat juhannuksen viettoon ja kaveri saatiin siivous- ja purkuavuksi. Kolmas aspekti liittyy edelliseen, sillä oma äiti ei ole ihan helpoin muuttoapulainen. Varsinkaan minun tapauksessani. Ilmassa oli tasainen tulva sanallista palautetta käytännössä koko ajan kun olivat paikalla. Muutama reissu tehtiin vanhalle kämpälle vielä kävellen jälkeenpäin, sillä vaikka yritin niin kaikki tavarat eivät tulleet mukaan. Nyt se on ainakin tyhjennetty ja siivottu. Tänään sieltä tullaan vielä noutamaan kierrätykseen sänky ja sohva. Sen jälkeen sinne ei tarvitse enää mennä.

Tuossa kämpässä ikävä tulee lähinnä saunaa. Muutenhan tuo oli meille, siis minulle ja Avecille, aivan liian pieni. Keittiössä puuhastellessa oli jompi kumpi koko ajan toisen tiellä, makuuhuoneessa mahtui olemaan käytännössä vain sänky ja olohuoneessa sopi olemaan vain yksi sohva. Nyt meillä käytössä on kolme huonetta ja keittiö. Ja minulla on sisustusvisioita. Onneksi Avec sanoi, että saan toteuttaa itseäni siellä melko vapaasti.

Yhdestä huoneesta on tekeillä "harrastehuone", mihin sijoitetaan sitten kaikki musiikki-, maalaus- ja kirjoitustarpeet. Siellä saa sijaita myös vierassänky, jonka ajattelin asemoida siten, että se voi toimittaa sohvan virkaa, kun kukaan ei ole sitä käyttämässä nukkumiseen.

Makkariin voisi sijoitella kirjahyllyä, sillä lukeminen tunnetusti tulee suoritettua lähes aina nukkumaan mennessä. Ehdoton edellytys tälle on sitten tietenkin yöpöytä, jolle kirjan voi kädestään laskea. Paitsi tietenkin jos nukahtelee kirja kädessä, kuten allekirjoittaneella on tapana.

Kun huonekaluja sijoittelee hajautetusti eri huoneisiin, pysyy asunnossa ainakin omaa silmääni miellyttävä avaruuden tunne. Olohuoneeseenkin toki tarvitaan kirjahyllyä, mutta se tullee enemmän leffa- ja pelikäyttöön.. sitten joskus jos ja kun on olemassa konsoli, joita varten kaappia oikeasti tarvitaan. Myös CD-tornit voinevat sijoittua olohuoneen puolelle, vaikka soitin luultavasti sijaitseekin jatkossa makuuhuoneessa. Olohuoneeseen muodostui oikein näppärän näköinen TV-taso Avecin vitriinin osista. Eteinen tulee kaipaamaan kenkäkaappia, ellen sitten sovella tähän tarkoitukseen jotain jännittävää. Kuvia sisustuksesta tullee sitten kun se alkaa olla lähempänä valmista.

Seuraavan muuton osalta on sovittu seuraavaa:
1) Hankitaan muuttofirma ja pakataan kunnolla ja ajoissa.
2) Muuttosiivouspalvelu hankitaan kierrätyskeskukselta. Tätä ennen en ole edes tiennyt, että moinen on olemassa. Kyseisellä palvelulla vanhasta kämpästä kuljetetaan pois kierrätykseen tai kaatopaikalle menevät tavarat ja lisäksi suoritetaan siivous.
Tällä tavoin säästyy paitsi oma lihasvoima myös hermorakenne.

Vaikka kuinka sanoisin, etten pidä muuttamisesta, lienee pakollista muuttaa suhteellisen kohta uudemman kerran. Suunta riippuu lähinnä siitä, miten työasioiden kanssa käy. Koti on kuitenkin siellä, missä olen Avecin kanssa yhdessä.

Lopuksi vähän koti-aiheista musiikkia. Anneke van Giersbergen - "Take Me Home".

Kell' onni on...

Niin. Miten tuo lause pitäisi jatkaa loppuun? Viime aikaisten Facebookissa levinneiden positiivisuushaasteiden ja niistä sittemmin vastareaktiona muodostuneiden negatiivisuushaasteiden hämmentämänä olen päätynyt pohtimaan positiivisuutta ja ihmisten reaktioita siihen oikein pidemmän kaavan mukaan. Keskusteluihin on päätynyt osallistumaan useampikin kavereistani.

Ensimmäinen kysymys, joka mieleeni on tehnyt pesän on, miksi pitää olla haaste, että saa olla positiivinen? Tietenkin haasteen tarkoitus on etsiä elämästä positiivisia asioita, olkoonkin sitten miten pieniä tahansa. Toivottu lopputulos haasteelle lienee se, että se pienten positiivisten näkeminen leviäisi laajemmalle persoonan elämään. Runsaista pienistä positiivisista kertyy ajan kanssa niin paljon, että se vastaa isoa positiivista. Ja ajan kanssa, mitä enemmän näkee pieniä positiivisia, alkaa huomata ehkä senkin, että elämä on kaiken kaikkiaan aika hyvällä tolalla.

Tästä päästään seuraavaan kysymykseen, miksi pitää perustaa "tasapainottava negatiivisuushaaste" positiivisuuden kumoamiseksi? Negatiivisuutta tässä maassa piisaisi rajojen yli vietäväksi asti. Kaikkihan varmasti tuntevat urbaanin legendan miehestä, joka Yhdysvalloissa meni lääkäriin ollessaan "vähän allapäin". Mies diagnosoitiin erittäin vakavasti masentuneeksi, kunnes selvisi, että tämä on kotoisin Suomesta. Mies todettiin vain vähän väsyneeksi ja sai pari päivää sairaslomaa nukkuakseen kunnolla. Jaa, että suomalaisetko pessimistejä tai negatiivisia? Olen sitä mieltä, että negatiivisuushaasteessa on mieltä vain siinä tapauksessa, että sitä käytetään sarkastisesti. Muuten tuollainen ei sovi tähän jo valmiiksi pessimistiseen kansaan, kun tarve olisi täysin päinvastaiselle herättelylle, mikä tuon alkuperäisen haasteen tarkoituskin oli.

Miksi positiivisuus herättää suomalaisissa niin paljon negatiivisuutta? Onko kyse vain siitä, että on kovin vaikea sulattaa muiden onnellisuutta? Silloinhan puhutaan ihan tyylipuhtaasta kateudesta, koska muuta syytä ei voi olla siihen, että ei voi olla onnellinen toisen puolesta. Tunnen kyllä ihmisiä, jotka ovat aidosti onnellisia myös muiden onnesta, sellaiset vain ovat valitettavan harvassa.

Erityisesti suomalaisille tuntuu olevan ominainen reaktio positiivisuuteen äärimmäinen vastenmielisyys. Onnelliset ihmiset ovat "ällöttävän positiivisia" tai sitten positiivisiin asioihin kommentoidaan muuten vain huomattavan negatiivisesti. Ei voi kuin ihmetellä miksi? Muiden onni ei kuitenkaan ole keneltäkään pois. Pikemminkin sen pitäisi olla toisin päin. Jaettu ilo on erään sanonnan mukaan kaksinkertainen ilo. Usein kuitenkin jaettu ilo aiheuttaa vähintään jonkun negatiivisen kommentin, jota toki selitellään hyvin usein vitsillä, mutta kun tätä toimintaa katsoo ja kuuntelee päivästä toiseen, ei enää oikein usko pelkkään vitsailuun. Mikään ei mielestäni oikeuta väheksymään toisen onnea, ei edes se, että itsellä menee huonosti. Itse olen ainakin kokenut huonoina aikoina lähinnä helpotusta kavereiden onnesta, että edes ystävät voivat hyvin vaikka itse ei oikein jaksa. Minusta on ihana nähdä onnellisia ihmisiä, vaikka olisivat vieraitakin.

Aidon onnellisuuden nimittäin näkee ja tuntee päälle päin. Kukaan ei pidä esittämisestä tai teeskentelystä, sellaisissa yhteyksissä ymmärränkin lievän vastenmielisyyden, mutta olen sitä mieltä, että tässä maassa se vähäinenkin positiivisuus ansaitsee tulla vain tykätyksi, eikä suinkaan haukutuksi. Millä muulla tähän maahan saisi aikaan positiivisemman kehityssuunnan?

A downward spiral is an neverending chain reaction. Something's got to stop the flow!

Lopuksi tuoretta Deviniä tällä kertaa Casualties Of Cool-kokoonpanon kanssa. Mountaintop, olkaa hyvät.

Open Your Eyes!

Olen itse sanonut hyvin usein, että teen pieniä ongelmia silloin, kun minulla on niitä isoja. Silloin ei tarvitse muistaa niitä isompia, kun keskittyy pienempiin. Tämä on vielä aivan hyväksyttävä toimintamalli yhdelle ihmiselle, mutta kun samanlainen ilmenee valtakunnan päättävien elinten käyttöön, alkaa pientä ihmistä huolestuttaa.

Viimeisten viikkojen aikana on pidetty melkoista meteliä Suomen alkoholilainsäädännöstä. Myönnettäköön, ettei niissä esityksissä ole paljonkaan järkeä. Tällä viikolla puolestaan on noussut tapetille apulaisoikeuskanslerin ongelma koulujen kevätjuhlissa laulettavan Suvivirren suhteen, se kun kuulemma loukkaa ihmisoikeuksia olemalla tunnustuksellista uskonharjoittamista.

Oikeasti. Nämä ovat mitättömän pieniä asioita, mutta ilmeisesti huomattavan tunteita herättäviä. Samaan aikaan toisaalla valmistellaan verojen kiristyksiä ja sosiaalitukien leikkauksia valtion budjetin kehysriihessä. Joka toki julkaistaan keskellä kohun synnyttänyttä Suvivirttä. Kuohuttihan tuo kehysriihen tulos kansaa myös, mutta kummasti noista asioista ei ollut suuremmin puhetta ennen julkaisua.

Hieman kornia oli myös juuri tänään törmätä Kokoomuksen vaalimainokseen, jossa puhuttiin työn ja yrittämisen verohelpotuksista, tai ainakaan niitä ei pitänyt kiristää. Mitenkäs tässä näin kävi? Minä en mielelläni ota kantaa politiikkaan, koska sillä tavoin tulee useimmiten sohineeksi ampiaispesiä suunnalla jos toisellakin. Tämä ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta, kun tapetille on noussut "juuri sopivasti" joku tunteita kuohuttava pikkuasia ja sitten saadaan aivan rauhassa painaa villaisella se isompi, oikeasti ihmisten elämään vaikuttava päätös.

En suostu uskomaan, että olen ainut, joka on kiinnittänyt moiseen huomiota. Ihmiset, avatkaa silmänne. Toinen asia, mitä olen ihmetellyt on suomalaisten haluttomuus puuttua asioihin. Muualla noustaan jopa kapinaan kun ollaan tyytymättömiä, mutta Suomessa kiroillaan yksin kotona kiikkustuolissa, kun päättäjät päättävät väärin. Itsehän toki olemme valinneet edustajamme, omani tosin ei viimeksi päässyt läpi, mutta koen silti olevani oikeutettu valittamaan vääristä päätöksistä. Minulla ei ole yksinäni kuitenkaan suurta painoarvoa, enkä pasifistina halua mennä heittelemään kiviä eduskuntatalon ikkunoihin. Käytin sitten ainoaa keinoa jonka koen omakseni.

Lopuksi hieman kiukkuista musiikkia turhaumien purkuun: Guano Apes - "Open Your Eyes". Avatkaa silmänne ihmiset.

Suunnitelma C

Tyhjä sivu ja paljon aikaa. Miksi on niin vaikea tarttua ajatukseen ja purkaa se oikeiksi lauseiksi? Aika kyllä kuluu, mutta sivu ei täyty vain tuijottamalla. Pitkin päivää pään sisällä risteilleet ajatukset alkavat muodostaa hiljalleen hämähäkinverkkoa, johon tuntuu mieli jäävän kärpäsen lailla kiinni. Ei siinä, että ajatukset olisivat mitenkään ikäviä, niitä on vain liikaa. 

Työelämä, johon parhaillaan koitan soluttautua, sujuu periaatteessa ihan hyvin. Häiritsevä tosiasia on kuitenkin, että tulevaisuutta ei voida luvata. Kouluttajat tosin ovat kehuskelleet, että tämän koulutuksen jälkeen työllistyy lähes 80% osallistujista. Jostain syystä kyllä vähän epäilen, kun ainakin tuolla omassa työpaikassa on kuulunut puheita, ettei varmaa paikkaa ole edes niillä nykyisillä työntekijöillä. Ja samaa tuntuu olevan liikkeellä monessa muussakin paikassa. 

Epävarmuustekijöitä on niin runsain mitoin, että olen tässä koulutuksen ohella hakenut jatkuvasti oman alani töitä. Sen vähän mitä niitä ylipäätään on ollut tarjolla. Tähän suunnitelmaan B liittyy myös huomisen biotieteilijöiden uraseminaari. 

Tästä johtuen päätin kehittää suunnitelman C. Sen tarkoituksena on luoda minulle ainakin jonkinlainen tulevaisuuskuva, joka ei ole täynnä tyhjää. Ja päätin, että sen suunnitelman toinen tarkoitus saa olla unelman tavoittelu. 

Suunnitelma C sisältää tässä vaiheessa yhden kattavan koulutuksen, jonka lopputuloksena olisin luomulihatuotantoon keskittynyt maatalousyrittäjä. Tämän tueksi voisi suorittaa Luomun peruskurssin, Luonnonyrttipoimijakurssin sekä Omavaraiskoulutuksen. Tämä olisi jo monta askelta lähempänä pilvilinnoissani siintävää omavaraista maatilaa. Tämä koulutus kiinnostaa minua niin paljon, että lähestulkoon toivon, ettei tuo tämän hetken harjoittelu tuota työllistävää tulosta. 

Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen

En tietenkään sano ei, mikäli nyt sattuu käymään niin, että työllistyisin tuohon tehtävään, jossa tällä hetkellä olen. Tosin tuon suunnitelman C pystyy toteuttamaan ilmeisesti osin etänä opiskellen, joten mikähän siinä sitten estäisi tekemästä sitä samalla, kun käy töissä.. 

No tämä jää nähtäväksi. Lopuksi päivän löytö, josta on kiittäminen Soneraa. Mukava laitos tarjosi minulle Spotify Premiumin puoleksi vuodeksi hintaan 0€. Dustin O'Halloran, everyone.