Pelkän lauantain liput eivät edes maksaneet paljon, mutta varmistaakseni itselleni ja kaverille pääsyn päädyin hakemaan liput ennakkoon Cybershopista. Lopulta tämä osoittautuikin järkeväksi ratkaisuksi, sillä lauantai oli kuin olikin loppuun myyty vielä illan aikana. Lumoushan on tamperelaisen goottikulttuurin vuosittainen huipentuma. Itse en varsinaisesti tuohon alakulttuuriin kuulu, mutta ilmapiiri Klubilla osoittautui huomattavan helposti lähestyttäväksi. Lauantaina esiintymässä oli kolme konepuolen edustajaa goottien kuuntelemasta monipuolisesta musiikillisesta kavalkadista.
Saavuimme kaverin kanssa paikalle ensimmäisen lämppärin, Thinnerin, jo lopetettua keikkansa. Olin tutustunut illan muihin bändeihin hieman ennakkoon, joten tiesin mitä oltiin menetetty. Noiseksi kuvailtu musiikki ei varsinaisesti vakuuttanut, joten jätimme sen suosiolla väliin kaverille ilmaantuneen lauantaisen työvuoron aiheuttaman tiukahkon aikataulun vuoksi.
Toinen lämppäri Double Echo soitti synkähköä ja melodista elektronista musiikkia. Vähän tuli mieleen kevyempi versio Blutengelistä tai synkempi versio Hurtsista. Musiikki oli ihan miellyttävää, mutta ei varsinaisesti saanut menojalkaa vipattamaan, koska se oli hieman hitaanlaista ja leijailevaa. Kuvittelisin tämäntyyppisen musiikin olevan oikein paikallaan pimenevässä syysillassa punaviinin ja hyvän kirjan kera.
Pehmoilut jäivät sikseen, kun lavalle nousi illan pääesiintyjä, Nachtmahr. Yleisöstäkin huomasi välittömästi mitä Klubille oli tultu katsomaan, sillä lavan edusta pakkautui varsin nopeasti täyteen. Etsimme kaverin kanssa hyvät paikat, mikä Klubilla on toisinaan haastavaa lavan edustalla olevien pylväiden vuoksi. Onneksi yhden pylvään ja lavan välissä oli meille oikein oivallinen paikka ja tanssi saattoi alkaa!
Minun piti mukamas varoa vasenta olkapäätäni, joka oli hiukan tulehtunut (viimeksi se otti nokkaansa Provinssissa Moonsorrow'n keikalla), mutta eihän siitä mitään tullut, kun musiikki kertakaikkiaan vei mennessään! En muista milloin olisin ollut keikalla, jolla tanssin koko keikan putkeen väsymättä ollenkaan. En tiedä oliko kyseessä aggressiivisen musiikin aikaan saama adrenaliini vai hurmoksen aiheuttamat endorfiinit, jotka saivat jaksamaan, mutta lopputulos oli kaikesta huolimatta sama. Supreme Commander Thomas Rainer ei säälinyt yleisöään, vaan yllytti keikan edetessä täyteen ahdetun tanssilattian kerta toisensa jälkeen kovemmille kierroksille.
Keikalla kuultiin niin vanhempaa kuin uudempaakin tuotantoa. Wir schreiben Geschichte, Tanzdiktator, Nachtmahr, Can You Feel The Beat?, Mädchen in Uniform, Verräter an Gott... Useimmat biisit olivat entuudestaan tuttuja ja onnistunut valikoima juuri niitä biisejä, joista itse pidän eniten. Turhat välispiikit oli jätetty kokonaan matkasta, mikä piti keikan intensiteetin katon rajassa koko setin ajan. Pisin puhe kuultiin, kun Thomas Rainer ilmoitti, että encoren huutelut on teennäistä, ja setti jatkuu vielä pari biisiä. Vielä, kun loppuhuipennuksena kuultiin Katharsis, joka sattumoisin on se biisi, jonka vuoksi bändiin alun perin ihastuin oli ilta mielestäni täydellinen. Myös tuoreempi (ja näin ollen vieraampi) materiaali vakuutti siinä määrin, että ostin keikan jälkeen levyn.
