Olen itse sanonut hyvin usein, että teen pieniä ongelmia silloin, kun minulla on niitä isoja. Silloin ei tarvitse muistaa niitä isompia, kun keskittyy pienempiin. Tämä on vielä aivan hyväksyttävä toimintamalli yhdelle ihmiselle, mutta kun samanlainen ilmenee valtakunnan päättävien elinten käyttöön, alkaa pientä ihmistä huolestuttaa.
Viimeisten viikkojen aikana on pidetty melkoista meteliä Suomen alkoholilainsäädännöstä. Myönnettäköön, ettei niissä esityksissä ole paljonkaan järkeä. Tällä viikolla puolestaan on noussut tapetille apulaisoikeuskanslerin ongelma koulujen kevätjuhlissa laulettavan Suvivirren suhteen, se kun kuulemma loukkaa ihmisoikeuksia olemalla tunnustuksellista uskonharjoittamista.
Oikeasti. Nämä ovat mitättömän pieniä asioita, mutta ilmeisesti huomattavan tunteita herättäviä. Samaan aikaan toisaalla valmistellaan verojen kiristyksiä ja sosiaalitukien leikkauksia valtion budjetin kehysriihessä. Joka toki julkaistaan keskellä kohun synnyttänyttä Suvivirttä. Kuohuttihan tuo kehysriihen tulos kansaa myös, mutta kummasti noista asioista ei ollut suuremmin puhetta ennen julkaisua.
Hieman kornia oli myös juuri tänään törmätä Kokoomuksen vaalimainokseen, jossa puhuttiin työn ja yrittämisen verohelpotuksista, tai ainakaan niitä ei pitänyt kiristää. Mitenkäs tässä näin kävi? Minä en mielelläni ota kantaa politiikkaan, koska sillä tavoin tulee useimmiten sohineeksi ampiaispesiä suunnalla jos toisellakin. Tämä ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta, kun tapetille on noussut "juuri sopivasti" joku tunteita kuohuttava pikkuasia ja sitten saadaan aivan rauhassa painaa villaisella se isompi, oikeasti ihmisten elämään vaikuttava päätös.
En suostu uskomaan, että olen ainut, joka on kiinnittänyt moiseen huomiota. Ihmiset, avatkaa silmänne. Toinen asia, mitä olen ihmetellyt on suomalaisten haluttomuus puuttua asioihin. Muualla noustaan jopa kapinaan kun ollaan tyytymättömiä, mutta Suomessa kiroillaan yksin kotona kiikkustuolissa, kun päättäjät päättävät väärin. Itsehän toki olemme valinneet edustajamme, omani tosin ei viimeksi päässyt läpi, mutta koen silti olevani oikeutettu valittamaan vääristä päätöksistä. Minulla ei ole yksinäni kuitenkaan suurta painoarvoa, enkä pasifistina halua mennä heittelemään kiviä eduskuntatalon ikkunoihin. Käytin sitten ainoaa keinoa jonka koen omakseni.
Lopuksi hieman kiukkuista musiikkia turhaumien purkuun: Guano Apes - "Open Your Eyes". Avatkaa silmänne ihmiset.
Tyhjä sivu ja paljon aikaa. Miksi on niin vaikea tarttua ajatukseen ja purkaa se oikeiksi lauseiksi? Aika kyllä kuluu, mutta sivu ei täyty vain tuijottamalla. Pitkin päivää pään sisällä risteilleet ajatukset alkavat muodostaa hiljalleen hämähäkinverkkoa, johon tuntuu mieli jäävän kärpäsen lailla kiinni. Ei siinä, että ajatukset olisivat mitenkään ikäviä, niitä on vain liikaa.
Työelämä, johon parhaillaan koitan soluttautua, sujuu periaatteessa ihan hyvin. Häiritsevä tosiasia on kuitenkin, että tulevaisuutta ei voida luvata. Kouluttajat tosin ovat kehuskelleet, että tämän koulutuksen jälkeen työllistyy lähes 80% osallistujista. Jostain syystä kyllä vähän epäilen, kun ainakin tuolla omassa työpaikassa on kuulunut puheita, ettei varmaa paikkaa ole edes niillä nykyisillä työntekijöillä. Ja samaa tuntuu olevan liikkeellä monessa muussakin paikassa.
Epävarmuustekijöitä on niin runsain mitoin, että olen tässä koulutuksen ohella hakenut jatkuvasti oman alani töitä. Sen vähän mitä niitä ylipäätään on ollut tarjolla. Tähän suunnitelmaan B liittyy myös huomisen biotieteilijöiden uraseminaari.
Tästä johtuen päätin kehittää suunnitelman C. Sen tarkoituksena on luoda minulle ainakin jonkinlainen tulevaisuuskuva, joka ei ole täynnä tyhjää. Ja päätin, että sen suunnitelman toinen tarkoitus saa olla unelman tavoittelu.
Suunnitelma C sisältää tässä vaiheessa yhden kattavan koulutuksen, jonka lopputuloksena olisin luomulihatuotantoon keskittynyt maatalousyrittäjä. Tämän tueksi voisi suorittaa Luomun peruskurssin, Luonnonyrttipoimijakurssin sekä Omavaraiskoulutuksen. Tämä olisi jo monta askelta lähempänä pilvilinnoissani siintävää omavaraista maatilaa. Tämä koulutus kiinnostaa minua niin paljon, että lähestulkoon toivon, ettei tuo tämän hetken harjoittelu tuota työllistävää tulosta.
Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen
En tietenkään sano ei, mikäli nyt sattuu käymään niin, että työllistyisin tuohon tehtävään, jossa tällä hetkellä olen. Tosin tuon suunnitelman C pystyy toteuttamaan ilmeisesti osin etänä opiskellen, joten mikähän siinä sitten estäisi tekemästä sitä samalla, kun käy töissä..
No tämä jää nähtäväksi. Lopuksi päivän löytö, josta on kiittäminen Soneraa. Mukava laitos tarjosi minulle Spotify Premiumin puoleksi vuodeksi hintaan 0€. Dustin O'Halloran, everyone.
On aikoja, jolloin tuntuu, ettei oleminen suju oikein niin kuin pitäisi. Olkoonkin, ettei mikään oikeastaan ole pielessä. Jokin pieni asia vain päivittäisessä olemisessa silittää vastakarvaan, etkä oikein osaa määritellä mikä se on. Tällaisiin päiviin tarvitsee jotain pientä piristettä.
Itselläni on ollut juuri tuollainen ärsyttävä tunne jo pitkän aikaa. Hetkittäin on hyvinkin selvää, mistä on kyse. Toisinaan ei ole hajuakaan.
Tällä viikolla aloin vihdoin lukea Suomalaisen kirja-alesta ostamaani kirjaa Hero, jonka on kirjoittanut Rhonda Byrne. Tämähän on näitä "self help"-kirjoja, joihin voi uskoa tai olla uskomatta. Tällä oli kuitenkin minuun se vaikutus, että oli pakko taas avata tämä blogi ja purkaa ajatukset sanoiksi, ennen kuin ne menevät lopullisesti solmuun.
Hero by Rhonda Byrne
En ole päässyt vasta kuin alkuun tuon kirjan kanssa, mutta silti tuo on jo herättänyt melkoisesti tuntemuksia. Tuo kirjahan kertoo unelmiin uskomisesta. Tarinan sankari on lukija itse. Kirjassa esitellään useita ihmisiä, jotka ovat nousseet suuristakin vastoinkäymisistä menestykseen. Näitä kaikkia yhdistää se, että he uskoivat omiin mahdollisuuksiinsa, omiin unelmiinsa. Unelmien siirtäminen eteenpäin pelkän turvallisuuden illuusion vuoksi on kuin luopuisi niistä kokonaan.
Miksikö minä puhun illuusiosta? Siksi, koska taloudellinen turva on lopulta hiuskarvan varassa. Näinä aikoina kuka tahansa voi löytää itsensä vailla töitä. Lisäksi kituuttaminen työssä, jossa ei viihdy tai joka ei tyydytä henkisesti, kuluttaa ihmistä. Energia pitäisi kohdentaa siihen mitä oikeasti haluaa tehdä, mitä oikeasti haluaa olla. On aivan turhaa siirtää unelmia tulevaisuuteen rahanpuutteen verukkeella, sillä mitä pikemmin tarttuu unelmaansa kiinni reunasta, sitä pikemmin nauttii elämästään useammalla osa-alueella.
Myönnettäköön. Olen itsekin lykännyt unelmiani vuosikaudet eteenpäin, vain koska ei ole ollut rahaa. Tai koska on pelottanut irrottautua tutusta ja turvallisesta, vaikka oma vointi on tehnyt hyvin selväksi, että jatkaminen samalla linjalla on jopa epäterveellistä.
Miksi sitten on niin vaikea luopua siitä tutusta tuskasta? Muutosko se on, mikä pelottaa? Vai ne kaikki entäjossit, joita päänsä sisään luo? Vai vaikuttaako unelmista luopumiseen liikaa muiden ihmisten asenteet ja mielipiteet? Kyllähän kaikki haluavat lapselleen turvatun tien.
Kuitenkin kaikki on kiinni tahdosta. Tästedes minä tavoittelen pilvilinnaani tosissani.
Viime viikonloppuna vein Avecin kotiseudulleni Varsinais-Suomeen. En ole aivan varma kumpi meistä jännitti enemmän, minä vai Avec. Olihan tuo jo tavannut siskoni ja vanhempani, mutta tässä oli nyt kyseessä oikein sukujuhla.
Kummityttöni näet pääsi ripille. Itsehän en ole useampaan vuoteen enää kuulunut kirkkoon, mutta nähtävästi kummius on asia, josta ei silti pääse eroon. Kai minä sitten olen jonkinlainen haltiakummi. Tässä ominaisuudessa yritän osallistua myös erään toisen pienihmisen elämään. Kummiutta väitetään kovasti koko elämän mittaiseksi sitoumukseksi. Tätä taustaa vasten on huomattavan kummallista, että tätä nykyä kummit lakkaavat pitämästä yhteyttä kummilapsiinsa milloin mistäkin syystä. Omatkaan kummini eivät ole pitkään aikaan pitäneet yhteyttä, syy on vähän tuntematon, teorioita on. Useissa tapauksissa taitaa olla kyse jostain erimielisyydestä vanhempien ja kummien välillä. Ei kyllä kuvittelisi, että moinen vaikuttaisi näin aikuisiällä enää mihinkään. Ilmeisesti olen väärässä.
My little unicorn - heppatytön unelma
Taiteilin tytölle kortin omin käsin, ja ilmeisen onnistuneesti, sillä varsin kirkastunut ilme valtasi tytön kasvot. Vähän piti toki varmistella ja kysellä siskolta valmistusvaiheissa palautetta. Lopputulos oli tosin se, että olisi ilmeisesti pitänyt tehdä siskolle oma kortti. Sen verran kieli pitkänä se oli katsomassa vieressä, kun kummityttö avasi kuorta.
Avecille taisi olla melkoinen kulttuurishokki tuo reissu. Ei sillä, että mentiin maaseudulle, vaan lähinnä matkakohteen vuoksi. On se kai aika iso asia mennä ensimmäistä kertaa toisen vanhempien luo käymään. Perillä ensimmäinen asia oli ruoka. Äiti oli laittanut lähes kaiken jääkaappiin valmiiksi, joten suurta vaivaa ei tarvinnut nähdä. Syödessä sain sitten kuulla, että ei tarvitse turhaan ihmetellä mistä olen oppini saanut. No hei, eihän äiti tee kuin hyvää ruokaa! Taitaa suurin osa ihmisistä olla omasta äidistään tuota mieltä.
Kun äiti sitten pääsi kotiin, piti korkata pullo kuohuvaa. Äiti oli sitä mieltä, että meidät piti toivottaa tervetulleeksi vähän juhlavammin. Kuplajuoman ohella äiti ja Avec sitten jutustelivat vähän. Enemmän se taisi kyllä mennä niin, että äiti jutusteli ja Avec kuunteli. Tuntuivat kuitenkin tulevan hyvin juttuun.
Seuraavana päivänä lähdettiin ostoksille. Avecilla ja minulla oli kevyt kenkäkriisi. Paikallinen kenkäkauppa mainostaa vaatimattomasti näin: "Kenkäsi ovat meillä". Tämä on osoittautunut todeksi jo kolme kertaa peräkkäin, nimittäin taas tuo pieni putiikki ratkaisi kengäongelmat. Minulla on nyt oikein somat juhlapopot ja Avec löysi uudet moneen menoon sopivat kengät.
Seuraava etappi oli pieni mysteerinen vaatekauppa. Nimenomaan naistenvaatekauppa. Avec osoitti hermorakenteensa lujuuden pärjäämällä siellä jonkun kolmisen varttia romahtamatta. Tässä ajassa minä ehdin löytää itselleni paidan ja kaulakorun. Matka jatkui pienelle kiertoajelulle Uuteenkaupunkiin, missä muutaman nähtävyyden ja ostoksen ohella havaittiin merentuoksuinen tuuli.
Kotona oli sitten taas pakko saada ruokaa. Äiti ystävällisesti delegoi tämän suorituksen minun ja Avecin vastuulle. No, ei tuo uunilohen valmistelu onneksi niin suunnattomasti vaadi ponnisteluja. Lohi maustettiin suolalla, tillillä, sitruunalla ja rosépippurilla sekä kuorrutettiin tuorejuustolla. Sen jälkeen tuo valmistuikin uunissa oikeastaan itsestään. Herkku sai kaverikseen valikoiman juustoja, salaattia ja rakuunaporkkanaa. Ei liene ihme, että tämän seurauksena oli täysmahaväsy.
Tunnin uinahduksen jälkeen tuntui hyvältä idealta mennä lenkille. Metsässä käveleminen tuntuu aivan erilaiselta, kun ylimääräisiä ääniä ei kuulu mistään. Lintujen laulelua siellä hetkittäin kuului ja kiikariin osuikin pari tapausta, jotka eivät ole näyttäytyneet vanhempieni lintulaudalla vielä tänä vuonna, viher- ja punavarpunen. Myös pari hanhiparvea jatkoi matkaansa kohti pohjoista aivan siitä vierestä. Kohta taivas alkoi hiljalleen värjäytyä punertavaksi auringon laskiessa, joten suunta oli parempi ottaa takaisin sisätiloihin.
Ajoitus oli melko täydellinen sillä perille päästyä meitä odotti lämmin sauna. Puusauna vieläpä. Puusauna tuoksuu vähän savulle ja pihkalle ja tuntuu pehmeän lämpöiseltä. Kaikki jännitykset tuntuivat sulavan pois viimeistään tässä vaiheessa. Ja kun saunan päälle vielä joi pari siideriä (Avecilla tosin oluita) ja paisteli takkamakkaraa, niin oltiin hyvin lähellä täydellistä. Kun oli jo kunnolla pimeää, piti käydä tunnelmoimassa vähän tähtitaivasta. Kuu loisti hyvin kirkkaasti ja ilma oli kirpakka. Löytyi sieltä muutama tuttu kuvio kuun kirkkaudesta huolimatta, Otava, Pieni Karhu, Kassiopeia ja Orion. Orion on jostain tuntemattomasta syystä kiehtonut minua vuosikaudet, joten kevennykseksi kaiken tämän tekstin keskelle saatte kuvan siitä.
The stars of Orion. Lähde: http://ephemeris.sjaa.net/
Jos aivan tarkkoja ollaan, niin Orionilla on vielä kilpi ja nuija tai miekka, jotka myös löytyvät tähtikuviosta. Kysehän siis on muinaisen Kreikan tarustojen metsästäjähahmosta.
Lähde: http://orioncommunities.org/
Seuraava päivä menikin sitten pääasiassa siellä rippijuhlissa ja Avec sai esittäytyä lopuillekin perheenjäsenille. Tämä käytännössä tarkoittaa pikkuveljeäni ja hänen kauniimpaa puoliskoaan. Juhlissa oli aivan miellyttävä ilmapiiri, ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Mutakakku ansaitsee erityismaininnan. Sieltä sitten vanhempani heittivät meidät Turkuun linja-autoasemalle. Avec hämmentyi, kun sai läksiäiseksi halauksen äidiltäni.
Koska aikaa oli, niin ennen kotimatkaa vahingossa shopattiin vielä Turun kiertokävelyn ohella Carlingsissa. Siinä on kyllä kauppa, jossa ei voi käydä ilman rahan menoa. Kiertelyn pit stopit suoritettiin Koulussa ja Rennossa. Koulun mustaherukkasiideri oli sanalla sanoen erinomainen. En voi kuin suositella.
Avec on reissun jälkeen ollut sitä mieltä, että oli mukavaa ja mennään maalle uudestaankin. Ehkä tämä sitten on astetta vakavampaa.
Lopuksi aivan asiaankuulumaton biisi, koska video on juuri julkaistu. Sin Cos Tan - Destroyer, olkaa hyvät.
Oletteko koskaan yrittäneet myydä asiaa, johon ette itse usko? Omakohtaisesta kokemuksestani voin kertoa, että tämän suorituksen onnistuminen on lähes mahdotonta. Ja miten tämä liittyy otsikkoon? Kävin tällä viikolla kuuntelemassa pariakin ilmastoaiheista seminaaria. Ja taas vaihteeksi tuli mieleen miten käsittämättömän vastarintaisia jopa alan asiantuntijat voivat olla.
Muutos, ihan mikä tahansa, saadaan johdettua läpi vain, jos esimies, johtoryhmä, tai alan asiantuntijat, näyttävät esimerkkiä omin toimin. Muutosvastarinta on hämmästyttävän usein kiinni siitä, että esimiehistö ei itse usko muutoksen vaikutuksiin. Tämä tuli julki muun muassa sellaisina kysymyksinä kuin "Mitä virkaa meidän tekemisillä muka on globaalisti?" tai "Onko Suomen mitään hyötyä panostaa ilmastonmuutosta estäviin toimenpiteisiin?" tai "Eikö meidän vain kannattaisi sopeutua tulevaan lämpiämiseen?"
Ja paikalla tuolla oli nimenomaan sitä kansanosaa, joiden pitäisi johtaa asennemuutosta. Miten kansalaisten asenteita muka saadaan muokattua, kun asiantuntijatkin ovat näin nihkeitä? Jos kaikki ajattelevat vain, mitä virkaa omilla tekemisillä on ja jättävät tekemättä, niin ei tietenkään mitään muutosta tapahdu. Aikaan pitää saada kollektiivimuutos ihmisten mielissä. Pienistä asioista kasvaa iso muutos. Jos kaikki kantavat oman kortensa tähän kekoon, voidaan saada aikaan ainakin oikea suunta.
Muutosvastarinta asuu nähtävästi kuitenkin jopa asiantuntijoiden mielissä. Innostunut ja innovatiivinen johtaja saisi mukaansa koko organisaation hyvin helposti, kunhan viestintä toimii. Sama aivan varmasti pätee mihin tahansa asennekasvatukseen. Kommunikaatio on kaiken perusta, mutta asennemuutoksen pitää asua myös johtavan ryhmän sydämessä. On aivan turha julistaa, ellei itse ole valmis muuttamaan omia toimintojaan. Vakuuttava viestintä vaatii uskoa omaan asiaan. Kukaan ei sentään lähtenyt kiistämään ilmastonmuutoksen olemassaoloa, mutta omien toimien hyödyn kyseenalaistaminen kuulosti jotenkin masentavalta.
Tällä menolla ihmisten asenteisiin ei kyllä saada muutoksia. Sääliksi käy jääkarhuja, joilta katoavat mannerjäät tassujen alta.
Lähde: https://peda.net/ Kuva on keinotekoinen.
Lopuksi vähän asiaan kuuluvaa musiikkia. Devin Townsend - Earth Day.
Yliherkkä. Niinhän ne sanovat, jotka eivät ymmärrä. Minä koen maailman aivan eri tavalla. Tänään tuli vastaan määre Highly Sensitive Person. Jostain syystä en kovinkaan paljon yllättynyt, kun tunnistin itseni kyseisestä kuvauksesta. Määre on ollut olemassa jo Jungin ajoista asti, mutta tunnetuksi sen on tehnyt erityisesti sanfransicolainen kirjailija ja psykologi Elaine Aron. Tietenkin oli sitten pakko tutkia onko paikallisessa kirjastossa kirjaa "Highly Sensitive Person" Aronilta. On toki, mutta siihen on kuuden lainaajan jono. Onneksi on aikaa odottaa. Sinä aikana voi edistää edellisiä lainoja, joita on kertynyt melko hyvä kasa.
Nämä ovat omia, ja nekin edelleen lukematta. Kirjaston kirjoja on ainakin kolminkertainen kasa.
Mikä sitten on "Highly sensitive person"?
Altis häiriöille. Minä olen melko lailla malliesimerkki aistiherkästä ihmisestä. Olen äärettömän säikky, oli kyse sitten yhtäkkisistä kovista äänistä, kirkkaista valoista tai voimakkaista hajuista. Terveisiä vaan aamuiselle vieruskaverille bussissa, hajuvedessä ei tarvitse uida. Avokonttori kaikkine hälyineen on hirveän hankala paikka työskennellä. Muodostankin moisessa ympäristössä kovin helposti kuplan. Se tapahtuu laittamalla napit korville ja musiikin äänenvoimakkuus riittävässä määrin kohti kaakkoa.
Yksityiskohtien huomaaminen. Sanon usein "kiinnitän aina huomiota olennaiseen" viitatessani siihen, että huomioin muiden mielestä täysin irrelevantteja yksityiskohtia. Usein nämä pikkuasiat ovat jotenkin kokonaisuudesta poikkeavia. Tai sitten aivan erityisen kauniita. Näitä huomioita joutuu valitettavan usein selittelemään muille tahoille.
Sosiaalisten tilanteiden ylitsevuotavuus. Jos ympärillä tapahtuu yhtäaikaa hirveän paljon asioita, en pysty keskittymään kaikkeen kerralla. Tämä johtaa helposti siihen, että jään vain kuuntelemaan mitä muut puhuvat ympärillä, enkä varsinaisesti osallistu enää keskusteluun. Erityisen hankalaa on se, jos ympärillä on käynnissä useampi samanaikainen, täysin toisistaan poikkeava keskustelu. Eihän siinä enää edes ehdi ottaa kaikkeen osaa. Ja sitten istuu siinä ihan häkeltyneenä, kun ei tiedä mihin pitäisi osallistua. Ja tämä tietenkin tulkitaan joko epäkohteliaisuudeksi tai ujoudeksi. Tietääkseni en ole kumpaakaan. Korjatkaa, jos olen väärässä.
Työmäärän kuormittavuus. Tämä liittyy vahvasti tuohon edelliseen. Jos käynnissä on samanaikaisesti liian monta tehtävää, joita pitäisi suorittaa, en osaa tarttua tarpeeksi vahvasti vain yhteen. Tämä johtaa yleensä siihen, että tehtävien suorittaminen joko jää puolitiehen tai tulee tehtyä niin sanotusti vasemmalla kädellä. Jälkimmäinen on minunlaiselleni perfektionistille melkoinen kirosana. Tosin melkein yhtä epämiellyttäväksi koen senkin, että asia jää tekemättä. Haluaisin kuitenkin suorittaa asiat hyvin, huolella ja loppuun asti, jotta niistä jäisi itsellekin jotain käteen, tai vaihtoehtoisesti mieleen. Alla oleva linkki sarjakuva mashableen kuvaa aika hyvin sitä mitä minulle tapahtuu liiallisen työmäärän alla. Erityisesti siivoaminen, sivuraiteet ja "internet research" kuulostaa erityisen tutulta. Tosin olen löytänyt itseni myös panikoimasta, jääkaapilta ja siirtämästä asiaa eteenpäin, koska ei enää ehdi.
Koska asiat pitää kuitenkin tehdä, kaivoin itselleni LinkedInistä inspiroivan artikkelin, jossa kerrotaan miten tuota välttelyä voisi välttää. (Pun intended.) Huomaako kukaan muuten, että välttelen tässä parhaillaankin.
Syvällisyys. "Ajattelen liikaa ja se hankaloittaa elämistäni". Taas näitä toistelemiani lauseita. Ajattelen asioita pitkään, joittenkin mielestä liian pitkään, ennen kuin ratkaisen ongelmani suuntaan taikka toiseen. Käsittelen suuren osan tiedoistani ja tunteistani pohtimalla niitä pitkään itsekseni. Toki keskustelen niistä myös muiden ihmisten kanssa, mutta yleensä vasta muodostettuani ajatuksesta jonkun lopputuleman. Nautin suunnattomasti keskusteluista, joissa päästään ihmismieleen pintaa syvemmälle, oli sitten kyseessä oma mieleni tai jonkun muun.Ylipäätään asioitten käsitteleminen monelta kannalta tuntuu hyvältä, ennen kuin toimii mihinkään suuntaan.
Tunteellisuus. No niin. Tämähän se on se päällepäin näkyvin piirre. Tunteet nousevat pintaan, vaikka kuinka yrittäisi hillitä. Julkisella paikalla itkeminen ei ole millään muotoa vierasta. Kuitenkin olen liian usein kuullut sanottavan, että pitäisi kerätä itsensä, olla vahva ja aikuinen. Olen toki yrittänyt pysyä vahvana, totesin kuitenkin, etten pysty. Jossain vaiheessa kamelin selkä katkeaa, ja jos asioita ei ole käsitellyt millään muotoa tai päästänyt tunteitaan ulos, lopputulos saattaa olla enemmän tai vähemmän radikaali. Sitäpaitsi todellista vahvuutta taitaa pikemminkin olla se, että antaa niiden tunteiden näkyä. Vasta sitten, kun myöntää itselleen, ettei jaksa, on oikeasti vahva. Tämä vahvuuden ihannointi on lisäksi täysin kulttuurisidonnainen piirre. Ymmärtääkseni erityisesti länsimaissa katsotaan vahvuutta hyvällä, vaikka se kuinka sotisi ihmisen omia arvoja tai ominaisuuksia vastaan. Pehmeillä arvoilla on hyvin pieni painoarvo, varsinkin työelämässä, raha se on kun puhuu. Ollakseen työelämässä menestynyt pitää olla ulospäinsuuntautunut, vahva ja "nälkäinen" (lue: ahne). En sovi tuohon kuvaan.
Pitäkää kuvanne, mulla on oma.
This is me, then.
Lopuksi hieman herkkää musiikkia. Piano Guys, olkaa hyvät. Bring Him Home, musikaalista Les Misérables.
Tämän päivän olen viettänyt lukien artikkeleja LinkedIn:issa. Kyllä, minähän tällä hetkellä opiskelen aktiivisesti. Kai tuo artikkelien lukeminen voidaan niinkin määritellä? Tässä lueskellessani olen tullut varsin tiiviisti siihen tulokseen, että hyvä johtaminen on mitä suurimmassa määrin psykologiaa.
Nuo ohjeet ja artikkelit, joita olen nyt lukenut, pätevät ihan jokapäiväisessä elämässä, vaikka noissa nyt onkin enemmän kyse työelämästä. Voihan sitä johtamistaitoja käyttää itseensäkin, siinä missä muihinkin. Toki tiedän, ettei se ole niin helppoa vain "olla erilainen" ja "tehdä asiat uudella tavalla". Ei yhtään sen helpompaa, omassa elämässä kun työpaikalla.
Valitettavan monissa työyhteisöissä katsotaan vinoon jo sitä, että näyttää erilaiselta. Ei kaikkien tarvitse olla samasta kaavasta leikattuja. Oikeastaan on parempi, että kaikki eivät ole samasta puusta veistettyjä, sillä mistä muuten saataisiin eriäviä, raikkaita ja uusia mielipiteitä? Eriävä toimintamalli tai mielipide kun ei oikeasti tarkoita aina sitä, että sen esittäjä olisi väärässä. Ei ole mikään perustelu sanoa "näin on aina ennenkin tehty". Ei vakiintunut tapa ole aina paras.
Tuska 2012
Itse olen aloittanut tervehenkisen erilaistamisen nimenomaan itsestäni. Viittaan kintaalla sille, että pitäisi näyttää joltain pelkän koulutuksen perusteella. Kyllä, minä olen diplomi-insinööri, mutta en personoi itseäni koulutuksen perusteella. Minä nautin musiikista, hyvästä ruuasta, ystävien seurasta ja kesäöistä. Olen kiinnostunut taiteista, tieteistä, luonnosta, ja mytologioista. Noin muun muassa. Näillä minä personoin itseni, en sillä mitä teen työkseni tai miten olen kouluttautunut.
Ulkoisesti olen päivästä riippuen enemmän tai vähemmän punk, rock tai mitä tahansa, mikä sattuu tuntumaan hyvältä. Toisinaan on ihan mukavaa pukeutua muuhunkin kuin mustaan ja välillä voi myös luopua ketjuista, paitsi siitä jossa avain on kiinni. Toisaalta joskus on aivan mukavaa lojua koko päivä pyjamassa sohvalla tuijotellen Late Lammasta. Toisinaan voi olla jopa eteerisen naisellinen, kuten vaikkapa viikonloppuna kun käytiin katsomassa Figaron Häitä Avecin kanssa.
Harrastukseni vievät minut pääasiassa taiteisiin ja liikkumaan. Taiteita on tässä viimeisen vuoden sisään päässyt edustamaan muun muassa taidenäyttelyt, elokuvat (on se taidetta, älkää yhtään väitelkö mun kanssa!), teatteri ja konsertit. Niin ja sitten oli tuo ensimmäinen kokemukseni oopperasta. Korkeakulttuuria. Viehättävää. Onhan tässä sekin puoli, että luon tietyntasoisia taiteen tekeleitä itsekin. Tosin näitä kutsun lähinnä tekotaiteeksi. Liikkumista edustavat sitten lähinnä luonnossa kulkeminen ja salilla tapahtuvat jooga/pilates-tunnit. Ja nyt joku tietenkin sanoo, että ei luonnossa liikkuminen mitään oikeaa liikuntaa ole. No eihän sen varsinainen tarkoitus olekaan olla pelkkää liikuntaa. Metsästä voi keräillä luontoyrttejä, marjoja ja sieniä. Tai sitten siellä voi vain tunnelmoida, haistella tuulta ja kuunnella lintujen lauluja.
Vapaa taiteilija. Vapaa sielu. Minä itse. I've got to be the best.
