Vain pimeässä näkee tähdet

Tunnustan heti kärkeen, etten erityisemmin pidä joululauluista (varsinkaan liian reippaista ja liian aikaisin), jouluhysteriasta tai kaikesta siitä stressistä, mitä joulu ihmisille nykyään edustaa. Kuitenkin, kun huomasin, että ihana ystäväni Helena Haaparanta oli tulossa esiintymään joulukonserttiin tähän lähimain, oli pakko houkutella parikin kaveria matkaan ja lähteä kuuntelemaan esitystä.

Paikka itsessään ei alkuun herättänyt suuria odotuksia. Lasten kulttuurikeskus PiiPoo ja vielä Kauppakeskus Ideaparkissa. Ajattelin kuitenkin, että tilaisuus nähdä Helena on niin harvinaislaatuinen, etten antanut paikan nimen häiritä menoa. Lopulta osoittautui, että paikalla oli vain yksi pieni ihminen, joka jaksoi olla kovin kauniisti koko esiintymisen.

Paikalla oli Helenan itsensä lisäksi avainviulisti Anni Tolvanen, joka on erityisesti pohjoismaiseen kansanmusiikkiin perehtynyt muusikko. Kansanmusiikki melkein laatuun katsomatta herättää minussa tiettyjä alkukantaisia tunteita, joten luvassa oli melkoisen koskettavaa tunnelmaa.

Keikka alkoi Helenan ihanalla "Talvipäivänseisauksella", jonka olin kuullut jo aikaisemmin hieman riistumpana versiona. Lupasi hyvää, kun keikan ensimmäisen biisin aikana juoksi kylmiä väristyksiä pitkin koko vartaloa. Keikan runko oli rakennettu hyvin hitaiden ja tunnelmallisten joululaulujen ympärille, mikä sopi minulle varsin hyvin, sillä ne ovat mielestäni joululaulujen parasta laatua. Muille olen hieman allerginen.

Anni Tolvanen ja Helena Haaparanta

Jouduin keikan aikana pyyhkimään silmiäni useampaankin otteeseen, joten joudun ehkä pyörtämään lausuntoni siitä, etten pidä joululauluista. Jokajouluinen The Snowman piirretystä tuttu "Walking In The Air" tuntui syvemmällä selkärangassa kuin minään levytettynä versiona. Mutta siinä kohtaa, kun päästiin "Varpunen Jouluaamuna"-kappaleeseen, minun oli aivan turha enää edes esittää etten ollut liikuttunut. Kyyneleet vain karkasivat, kun upeaääninen vokalisti lauloi erästä rakkaimmista joululauluistani.

Walking In The Air

"Heinillä Härkien Kaukalon" oli kokenut hieman kansanmusiikillistamista, mutta potki kuin sata hirveä. Kansanmusiikillisuus tuntui luovan tunnelmaa kautta konsertin, vaikka kaikissa kappaleissa ei ollutkaan läsnä erityisiä kansanmusiikille tyypillisiä soittimia. Helenan valloittava ääni ja akustinen piano vain osuivat huomattavan tehokkaasti musiikkiorgasmihermoon, enkä muista koskaan kokeneeni niitä joulukonserteissa, enkä varsinkaan koko konsertin ajan. Lauluyhtye Rajaton sai keikan aikana moneen otteeseen kiitosta joululevystään ja varsinkin Jussi Chydeniuksen sävellyksistä, mutta omaan korvaani Helenan sovitukset sopivat kuitenkin paremmin, ainakin näin livenä. Myönnän kyllä, etten ole kovin aktiivisesti Rajattoman tuotantoon tutustunut levyillä.

Keikan ainut ei-joululaulu oli Helenan omaa käsialaa. Kappale kertoi hengestä, joka oli elinaikanaan tehnyt liikaa pahaa ja oli jäänyt kahden olemassa olemisen tilan väliseen limboon, ja sen nimi oli "Kuolleen Laulu". Kylmiltä väreiltä en välttynyt tässäkään, ja aloin toivoa ja odottaa Helenalta soololevyä. Valitettavasti keikan jälkeen selvisi, ettei fyysistä levytystä ollutkaan saatavilla, vaikka olin vähän sen suuntaisen käsityksen saanut.

Hieman yllättävien vetojen meriitit täyttivät Modern Talkingin "It's Christmas" ja Elvis Costellon The Chieftainsien kanssa levyttämä "St. Stephen's Day Murders", joista kumpikaan ei ole Suomessa kovin tunnettu, ja jälkimmäinen oli myös kaikkea muuta kuin perinteinen joululaulu, kertoen hieman irlantilaiseen henkeen kärjistäen mitä se on, kun perhe humaltuu joulun aikaan.

Leevi & The Leavingsin levyttämä "Joulutarina" oli hieman erilainen joulusatu, jossa vanha pariskunta saa lapsensa kotiin jouluksi... Lapsenlapsensa kanssa. Aloin jo tässä vaiheessa jälleen etsiä nenäliinaa, mutta seuraava kappale avasi hanat jälleen valloilleen. Helena oli säveltänyt Maaria Leinosen teksteistä löytämänsä kollaasin "Vain Pimeässä Näkyvät Tähdet" ja julkaissut sen saatuaan runoilijan leskeltä luvan. Olin kuullut kappaleen demo-versiona jo aikaisemmin, mutta tunne oli aivan toisesta maailmasta livenä, vaikka demokin tuli kuunneltua useampaan kertaan peräkkäin kyynel silmäkulmassa. Alla biisi videoksi äänitettynä versiona.

Lopussa kevennyksenomaisesti kuultiin vielä Kantelettaresta Elias Lönnrotin tekstiin pohjautuva Helenan sävellys "Kettu Ja Tähti", jossa jälleen oli voimakkaasti läsnä kansanmusiikkia avainviulun, stemmalaulun ja kanteleen voimin. Tunnelma jäi kattoon ja keikan jälkeen toivoo kuulevansa Helenaa useamminkin. 

Taiteen vapaus?

Viime sunnuntaina Helsingissä oli määrä esittää kansainvälisellä Baltic Circle -teatterifestivaalilla Dries Verhoevenin teoksen Ceci n'est pas… päätösosa Ceci n'est pas mon corps (Tämä ei ole minun kehoni). Kahdeksanosaisessa teoksessa esitellään ihmisyksilöitä, jotka jollain tavalla poikkeavat massasta. Tässä kyseisessä teoksen osassa 83-vuotias nainen istuu alastomana lasivitriinissä kasvoillaan nuoren naisen kasvoja esittävä naamio. Helsingin poliisi kuitenkin puuttui asiaan ja vaati, että naiselle on puettava vähintään alusvaatteet. Perusteluna käytettiin sukupuolisiveellisyyden julkista loukkaamista. Turun Sanomien uutisessa kerrotaan poliisin arvioineen, että alastomuus olisi voinut herättää pahennusta esimerkiksi lapsiperheissä.

Baltic Circlen festivaalijohtaja Eva Neklyaeva oli televisiohaastattelussa silminnähden tyrmistynyt poliisin päätöksestä ja kommentoi olevansa häpeissään siitä, että Helsinki on teoksen esityspaikoista ainut kaupunki, jossa sitä on jouduttu sensuroimaan. Taiteilija Verhoeven saapui itsekin sunnuntaina Helsinkiin kommentoimaan teoksesta aiheutunutta kohua. Hän selitti haastattelussa halunneensa nostaa esille erilaisen kehon, kuin mediassa ihannoitu nuori vartalo. Tarkoitus oli ottaa kantaa epätodellisiin kauneusihanteisiin ja muistuttaa ihmisiä siitä, ettei nuoruus ole ikuista. Taiteilijan mielestä teoksen muutosvaatimus oli "Häpeilemätön hyökkäys sananvapautta vastaan".

Vaikka Helsingin sivistystoimen apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen kiirehtikin maanantaina pahoittelemaan poliisin puuttumista taideteokseen, oli virhe jo tehty. Baltic Circle-festivaali aikoo valittaa poliisin päätöksestä hallinto-oikeuteen.

Vastaavanlaisia tapauksia on Suomessa kohdattu ennenkin. Varmasti monella on vielä melko tuoreessa muistissa Tampereen Ammattikorkeakoulun taiteenopiskelijoiden mielenilmaus, jossa koulutuspaikkansa puolesta pelkäävät nuoret olivat kerääntyneet Tampereen rautatieasemalle piirtämään muotokuvaa alastomana penkillä poseeranneesta opiskelutoveristaan. Tämäkin performanssi kiellettiin sukupuolisiveellisyyttä loukkaavana. Ainakin tapaus sai julkisuutta, mutta taiteiden opetusta se ei valitettavasti pelastanut.

Vieläkin tuoreempi muistikuva nousee mieleen Tampereella Keskustorilla esillä olleen delfiinitaulun yhteydessä. Taulun esilläoloon oli pyydetty hyvissä ajoin lupa, joka oli myönnetty. Kuitenkin melko nopeasti hälyn noustessa taulua vaadittiin poistettavaksi. Hetken se vietti jossain piilosalla, mutta tovin kestäneen julkisen keskustelun jälkeen se palasi nähtäville, herättämään lisää keskustelua.  Taulun esilläoloa ei voitu millään järjellisellä perusteella kieltää, joten se sai olla esillä sille luvatun viikon, vaikka nähtävästi joku siitä päättikin pahoittaa mielensä.

Suomen perustuslaissa taataan jokaiselle ihmisyksilölle vapaus tuottaa ja vastaanottaa viestejä. Tämän vapauden pitäisi rajoittua ainoastaan yksityisyydensuojan vaatimissa tapauksissa. Tietenkään sananvapauden nimissä ei saa loukata ketään tai julistaa totuuksina suoranaisia valheita, mutta taiteella pitäisi olla sananvapauden sisällä erityisasema. Taiteen vapaus.

Suurin osa sananvapautta, sen rajoittamista, ja taidetta yhdessä tutkivista tapauksista kuitenkin jättää täysin huomiotta taiteellisen ilmaisunvapauden. Usein tämä johtaa siihen, että lakia tulkitaan taidetta rajoittavasti, vaikka huomioon pitäisi ottaa taiteelle perustuslaissakin suotu laajempi vapaus. Koen itse olevani ainakin jollain tasolla taiteilija, runoilen ja maalaan tauluja. Ja nyt kun töitäkään ei ole, koen olevani entistäkin vapaampi taiteilija. Tämä vapaus tuntuu kuitenkin toistuvasti uhatulta.

Sensuuri, ja erityisesti ennakkosensuuri, ovat sananvapauden vastaisia. Mutta alkaa vaikuttaa siltä, että yhteiskuntaa vaivaava liika poliittinen korrektius on saamassa pelottavan vahvaa otetta myös taiteesta. Yhteiskunnallinen keskustelu ja ajatusten herättely jäävät valitettavan alhaiselle tasolle, kun kantaaottavia teoksia vaaditaan korjattavaksi virkavallan taholta. Kaiken mielensäpahoittamisen pelossa monet jättävät taiteensa tekemättä, vaikka sanottavaa olisikin. Toivotan kaikille taiteilijoille vahvaa selkärankaa ja sopivaa poliittista epäkorrektiutta! Turha on sensuroida ajatuksiaan, niitä ei kukaan kuule, vaikka ilmeisesti tavoite on kieltää omat ajatuksetkin, niin paljon tässä maassa on jo kieltoja ja rajoituksia. Minä pidän kiinni sanani ja taiteeni vapaudesta.

"Remember, remember, the 5th of November. The Gunpowder and treason and plot!"

The basic elements of (de)motivation

Viime aikoina olen tuumaillut huomattavan paljon motivaatiota, sen puutetta ja siinä ohessa stressiä. Motivaatio ja inspiraatio ovat asioita, jotka ajavat ihmisen suorittamaan ja yleensä vieläpä hyvin. Demotivaatio sitä vastoin on kokoelma asioita, jotka lamaannuttavat, saavat aikaan sen, ettei kiinnosta.

Joskus esseen kirjoittaminen tarvitsee myös keinotekoista energiaa.

Stressi on muuan niistä asioista, jotka liiallisina annoksina aiheuttavat melkoisia demotivaation kokemuksia. Tämän tyyppinen stressi seuraa yleensä liian suuresta työkuormasta, vääränlaisista työtehtävistä, epävakaista työolosuhteista tai näiden yhdistelmästä. Tarpeeksi tukeva sosiaalinen verkosto helpottaa tilannetta, mutta ei sekään aivan ihmeisiin pysty. Varsinkaan, kun oma tapani käsitellä liiallista stressiä on vetäytyä kuoreen niinkuin kilpikonna. Välttelen pahimmassa tapauksessa niitäkin ihmisiä, joilla ei ole koko asian kanssa mitään tekemistä.

Kovin rakentavaahan tämä ei ole. Eikä ainakaan edesauta asioiden aikaansaamista. Liian stressaantuneena alan myöskin siirtää tehtäviä, jotka olisi aika helppokin suorittaa pois alta. Saatan keskittää tekemiseni johonkin täysin triviaaliin, jotta en vaivaa päätäni niillä ikävillä pakollisilla asioilla.

Kirjoitustöissä demotivaation suurimmat osatekijät ovat yleensä aihe, joka ei kiinnosta ja huonot ohjeet työn toteuttamiselle. Luonnollisesti motivaatio herää hyvästä aiheesta, kattavasta taustamateriaalista ja hyvistä ohjeista. Hyvät ohjeet eivät liikaa rajoita kirjoittajan omaa luomistyötä, mutta tarjoavat riittävät puitteet, joiden avulla työn toteuttaminen on kivutonta ja luontevaa. Tällaiset ohjeet yleensä liittyvät käytännön asioihin, kuten tekstin ulkoasuun ja tarvittavaan merkki-, sana- tai sivumäärään.

Useimmista aiheista pystyy kirjoittamaan vähintään välttävän tekstin, mikäli taustamateriaalit ovat kunnossa. Kun aihe on oikeasti kiinnostava, saa siitä huomattavan helposti aikaan tekstiä enemmänkin. Viimeisen vuoden sisään olen päässyt käytännössä kokemaan blogikirjoittelun lisäksi vähän vakavampaakin kirjoittamista, opiskelujeni ja työtehtävieni ansiosta.

Olen opiskellut journalistiikan perusopinnot avoimessa yliopistossa, jossa suoritin kurssit itsenäisinä opintoina. Tämä tarkoittaa käytännössä esseitä, lyhyempiä tehtäviä, esseitä, verkkokeskusteluja ja mainitsinko jo esseet? Olin erityisen kotonani media-analyysi-kurssin pienien tehtävien kanssa, joissa piti analysoida muun muassa erilaisia televisio-ohjelmia. Dokumentteja ja fiktiivisiä, tehokeinoja, eriokoisefektejä, todentuntuisuutta, puhuttelevuutta, päähenkilöitä ja oikeastaan kaikkea mitä televisio-ohjelmista voi analysoida. Tietenkin asiaan vaikutti sekin, että samaan aikaan televisiossa esitettiin Doctor Who:ta ja Avarassa luonnossa oli meneillään yksi näistä ihanista David Attenborough'n juontamista BBC-dokumenttisarjoista. Mikäs sen helpompaa, kuin analysoida lempisarjojaan?

Toki näissä journalistiikan esseissä on ollut huomattavan paljon muutakin kiintoisaa. Erityisesti Journalismin etiikkaa pidin hyödyllisenä, sen lisäksi, että se kiehtoi minua moraalifilosofisessa mielessä. Näiden kurssien jälkeen olen lukenut oikeastaan kaikkea uutisointia hieman aikaisempaa kriittisemmin. Kiinnitän lehdissä huomiota tekstin ohella varsin paljon siihen, miten kuva on asemoitu tekstiin nähden, kyseenalaistan jopa kuvan tarjoaman totuuden, sillä tiedän, että kuva voi myös valehdella kertomansa tuhat sanaa. Tällä hetkellä, mikäli minulla olisi ollut oikeat kirjat, kirjoittaisin luultavasti esseetä, jossa käsittelisin suomalaisten naispoliitikkojen kuvaa mediassa. Koska saamani kurssitiedot eivät kuitenkaan olleet aivan kohdaallaan, mukanani on vain kasa enemmän tai vähemmän vääriä kirjoja enkä voi käyttää hyödykseni tätä rauhallista aikaa keskellä ei-mitään.

Koska en siis voi kirjoittaa esseetä erityisen tehokkaasti, kirjoitan pohdintoja kirjoittamisesta. Työtehtävissäni kirjoitin maakunnallisiin sanomalehtiin pieniä tietoiskuja energia- ja ympäristötietoisuuden lisäämiseksi. Näiden kirjoittaminen oli huomattavan erilaista verrattuna esseisiin. On aivan eri maailma kirjoittaa kattava pohdinta journalistisista ilmiöistä (vähintään 8 sivua), kuin kirjoittaa sanomalehtiartikkeli (2000 merkkiä, sisältäen välilyönnit). Toiseen on tarkoitus saada paljon ajatuksia eri näkökulmista ja toisen on tarkoitus olla mahdollisimman tiivis.

Sanomalehtikirjoitteluun tarvitsin vähän ulkopuolista näkemystä, sillä kyseessä oli enimmäkseen rakennusten energiatehokkuuteen liittyviä artikkeleja. Kuitenkin työkavereilta sain varsin paljon rakentavaa palautetta tekstien sisältöä ajatellen, sekä usein myös käyttökelpoisimpia lähdemateriaaleja. Sainpa välillä kirjoittaa myös haja-asutusalueiden jätevedenkäsittelystä, josta minulla on jo valmiiksi varsin hyvää näkemystä opiskelujeni ajalta. Näillä kirjoituskokemuksilla olen alkanut haaveilla entistä enemmän tiedejournalistin töistä. Haluan työn, jossa saan tonkia tietoja uutisten takana. Työn, jossa saan ottaa asioista selvää ja jäsennellä tiedot ymmärrettäviksi. Ja kaiken tämän jälkeen sen voisi jakaa kauniina pakettina vastaanottavalle ylesölle.

Molemmissa tavoissa kirjoittaa on omat haasteensa, mutta koen molemmat silti mielekkäiksi. Lopuksi ihana instrumentaalibiisi, jonka otsikko tiivistää tämän kaiken varsin kauniisti. "Don't Waste Time Doing Things That You Hate" bändiltä And So I Watch You From Afar.

PS. Onkohan kukaan muu huomannut, että progebändien nimet ovat aina ihan ihmeellisiä sanahirviöitä?

Who Watches The Watchmen?

Nyt.fi uutisoi 5.11. videolevitykseen julkaistun Babar-piirretyn ikärajojen nostamisesta. Aikaisemmin kaikille sopivana pidetyn piirretyn jaksoista osa sai nyt K7-merkinnän. Perusteluna tähän oli kuulemma sarjan ahdistavuus. En oikein ymmärrä mitä nämä päättäjät ajavat takaa, kun ongelmia pitää etsiä noinkin viattomasta sarjasta?

Babar on mielestäni pääpiirteissään hyväntuulinen sarja niin kirjoina kuin piirrettynäkin. On totta, että Babarin äiti kuolee sarjan alussa, mutta aivan yhtälailla orpolapsi on monien rakastama Alfred J. Kwak, jonka tarinoissa on paljon vaikeammin lapselle ymmärrettäviä piirteitä, kuten politiikkaa, rotusyrjintää, köyhyyttä ja luonnonsuojelua. Tämä sarja kuitenkin on saanut pitää ikärajan K3, vaikka on mielestäni hetkittäin hyvinkin synkkä.

Kyseenalaistan ennen kaikkea tätä kielloilla ohjaamista. Mikä tässä maassa on vikana, kun kaikesta pitää tehdä jonkun auktoriteettitahon asia? Minusta ei ole kenenkään poliitikon asia päättää, mikä jonkun muun lapselle sopii. Lapsen kasvatus on vanhempien tehtävä, eikä mikään viranomainen tunne läpikotaisin kuin korkeintaan itse kasvattamansa lapset, mikäli niitä edes on. 

Ymmärrän kyllä, että lapsi on työpäivän jälkeen helppo istuttaa television ääreen, kun itse puuhailee muuta. Televisio ei kuitenkaan ole lapsenvahti, ainakaan hyvä sellainen. Se, mitä lapsi katsoo televisiosta on vanhemman vastuulla. Tällaisesta on täysin kohtuutonta vaatia vastuuta jollekin ulkopuoliselle päättäjälle, sillä kukaan näistä päättäjistä ei ole katsomassa kyseessä olevia ohjelmia lapsen kanssa. Niin, lapsen kanssa.

Minusta olisi tärkeää, että vanhemmat katsoisivat ohjelmia lastensa kanssa ja tarvittaessa selittää lapselle niitä tapahtumia, jotka jäävät askarruttamaan mieltä. Näin lapsen ei tarvitse jäädä yksin mahdollisten synkkien kohtausten aiheuttaman ahdistavuuden kanssa. Näin lapsi saa monenlaisia kokemuksia, jotka valmistelevat häntä turvallisessa ympäristössä tulevaisuutta varten, eikä reaalimaailma ehkä olekaan niin järkyttävä kuin pumpulissa kasvaneella vastineella.

Kaikesta huolimatta suurin osa ystävistäni, jotka ovat kasvaneet näiden "ahdistavien" piirrettyjen parissa, ymmärtävät elämästä huomattavan syvällisiäkin asioita. Useimmat ovat katsoneet ohjelmia vanhempiensa seurassa. Voiko sittenkin olla niin, että vaikeistakin asioista tulisi puhua jo pienelle ihmiselle, jottei hän järkyty sitten, kun se tapahtuma osuu oikeasti kohdalle?

Vaikka enhän minä tietenkään tiedä mitään, kun ei niitä omia lapsia ole. Mitä nyt, että itse olin lapsi joskus ja perustan mielipiteeni a) siihen, miten minut on kasvatettu ja b) siihen, mitä äiti on kertonut meidän kasvattamisesta ja lastenohjaajan töistä.

Lopuksi vähän instrumentaalia musiikkia. September Malevolence "Who Watches The Watchmen", olkaa hyvät.

Good Ol' Games

Jatkan taas aiheesta harrastukset. Saan usein huomattavan kummastuneita katseita, kun mainitsen, että muuan rakkaimmista harrastuksistani ovat pelit, riippumatta lajityypistä. En oikein ymmärrä mikä siinä on niin väärin. Ilmeisesti monien mielestä pelit ovat lapsille tarkoitettuja riippumatta siitä, että osalla on ihan yhtälailla k-18 leima kuin osalla elokuvista.

Pelejä tehdään jatkuvasti lisää aina hienommilla grafiikoilla sekä paremmalla tekniikalla ja tekoälyllä varustettuna, mutta oma heikkouteni ovat vanhat pelit. Olen 80-luvun, ja näin ollen 8-bittisen Nintendon, kasvatti. Nyttemmin olen tullut siihen tulokseen, että nuo legendaariset, 8-bittiset timantit ovat suorastaan sadistisen vaikeita. Moneen kertaan olen ihmetellyt, että millä mielenlujuudella niitä joskus nuorempana pelasi läpi asti.

Puhun kuitenkin vanhoista peleistä, sillä tajusin vastikään, että myös GameCuben aikaisista peleistä alkaa olla todella kauan, vaikka tuntuu siltä, kuin olisin aivan vasta pelannut niitä aktiivisesti. Cube on ollut minulle The Konsoli vuosikaudet, sillä suosikkipeleistäni valtaosa on peräisin siltä ajalta. Likimainkaan kaikkia en ole pelannut uudestaan, johtuen pääasiassa siitä, että minulla ei tuota konsolien konsolia ole ollut olemassa pitkiin aikoihin.

Eräällä ystäväpariskunnallani tosin on Cube ja siellä olenkin päässyt verestämään muistojani ainakin osasta pelejä. Uudelleen pelatessa tulin siihen tulokseen, että sama "sadistisen vaikea" -leima voidaan lyödä muun muassa muuten mainion Super Mario Sunshinen niinkutsuttuihin "tasoloikkahelvetti"-kenttiin. GameCuben ensimmäinen Legend Of Zelda -saagan peli The Wind Waker oli sarjassaan poikkeuksellinen helppoutensa vuoksi. Tämän vuoksi sitä syytettiin lapsellisuudesta, asiaan saattoi myös vaikuttaa karkkivärein varusteltu cel shading -grafiikka, josta kuitenkin itse pidin. Sarjan synkempää edustajaa, Twilight Princessia, en ole koskaan päässyt kokeilemaan, mutta Cubelle tehty remake Ocarina Of Timesta paikkaa tätä menetystä melko hyvin.

Cubella oli myös valtava valikoima japanilaista roolipeliä, omat suosikkini olivat Baten Kaitos ja Tales Of Symphonia, jotka olivat juoneltaan ja pelimekaniikaltaan virkistävän erilaisia. Erityisesti hienosti kirjoitettu juoni piti otteessaan. Strategisempaa aspektia tarjosi Fire Emblem: Path Of Radiance, eräänlainen roolipeli sekin kuitenkin oli ja hienolla tarinalla varustettu.

Poikkeuksen tähän GameCube-kaavaan tuovat legendaarista legendaarisemmat LucasArtsin pelit. Avec osti minulle vuosipäivälahjaksi nostalgian nälkää tyydyttävän Sam'n'Max: Hit the Roadin Good Ol' Gamesista. Pelasin sen yhdessä päivässä ja nautin joka minuutista. Tämän kohdalla tuntui uusintakokemus jopa paremmalta kuin alkuperäinen. Tähän vaikuttaa varmasti kehittyneempi englanninkielen taito. Tätä peliä on kiittäminen muun muassa siitä, että tiesin varsin varhain mikä on misantrooppi. Hieno taito juuri ja juuri yläasteikäiselle ihmiselle. Seuraavina toivelistalla ovat Day Of The Tentacle ja joku mainioista Monkey Islandeista.

Sam'n'Max: Hit The Road. Huikea vuosipäivälahja.

PC:llä on myös muuan toinen timantti, joka lankeaa jälleen kategoriaan "sadistisen vaikea". Kysehän on siis Baldur's Gate 2:sta, josta varsin usein puhun "maailman parhaana pelinä". Jälleen kerran peli, jossa on tekemistä ja tarinaa pitkäksi aikaa. Vastikään aloitin koko setin ihan ensimmäisestä Baldur's Gatesta asti alusta. Tämä on vähäsen jäänyt, kun sen leima on itseasiassa "sadistisemman vaikea" ja olen jumissa eräässä kellarissa. Ehkä tässä on tarpeen jokin juoni, jolla saisin suoritettua tuon kunnialla läpi. Walkthrough ei toistaiseksi ole auttanut, se kun sanoo vain, että "sitten piekset ne möröt". Kiitos, mutta kuolen ennen kuin ehdin.

Juonta punoessa voikin sitten pelailla vähän kevyempää peliä, sillä minulla on työn alla niinkin aikuinen tekele kuin Pokemon Emerald. Tätäkin olen joskus aikanaan tahkonnut GBA:lla. Koskaan en saanut kiinni niitä kaikkia, mutta ainakin tarinan sain suoritettua loppuun. Toisin sanoen taistelin tieni Pokemon Leaguen läpi ja championiksi championin paikalle.

Ensi viikonloppuna on luvassa kuvauksia ja lautapeliä. Alkuun luultavasti kuvataan lavastettu pelitilanne Trivial Pursuitia ja sitten pelataan oikeasti. Mutta tuossa vaiheessa voitaneen sopia, että pelataan jotain muuta. Olkoonkin, että Trivial on yksi suosikkipeleistäni, se kestää iankaikkisesti ja saattaa aiheuttaa riitoja. Minulla on myös peli, josta Puolenkuun Pelien myyjä totesi, että "tämä on se, minkä haluat, jos et halua pitää kavereitasi". Kyseessä on vielä testaamaton salaliittopeli Illuminati. Vähän saman sortin vaikutus on kyllä myös Munchkinilla, jonka kuvaus pelin kuoressa kuuluu "Kill the monsters. Steal the treasure. Stab your buddy." Näitä yhdistää kiero huumorintaju ja Steve Jackson. Jackson on suunnitellut massiivisen määrän mainioita lauta- ja korttipelejä, joista suuren osan on kuvittanut John Kovalic, joka tunnetaan muun muassa sarjakuva Dork Towerin luojana.

Kevyempiä pelejämme edustavat Muuttuva Labyrintti ja Pekingin Mysteerit, jotka ovat jälleen kevyitä nostalgiatrippejä. Tuo Pekingin Mysteerit kuoriutui joskus muinoin joululahjapaketista samaan aikaan Hotel-nimisen pelin kanssa. Jälkimmäinen sai aikaan sisarusvihaa ainakin yhtä paljon kuin kaikkien "rakastama" Monopoly konsanaan. Tosin ei tuo Mysteerienkään ratkominen aina ollut ihan sopuisaa.

Kaiken kaikkiaan pelit muotoon katsomatta ovat hauskoja. Olen myös poikkeuksellisen hyvä katsomaan pelejä vierestä. Pelin seuraaminen toisen suorittamana on tietyllä tapaa miellyttävämpää kuin itse pelaaminen. Ainakaan omia hermoja ei tarvitse rikkoa sillä tavoin.

Lopuksi vähän orkestroitua pelimusiikkia olkaa hyvät. Legend Of Zelda.

Taide vs. Tiede

Taannoisessa kirjoitelmassani pohdiskelin harrastusten tärkeyttä ihmiselle. Monet kuitenkin määrittelevät itsensä monilla muillakin tavoin, esimerkiksi työt ovat monille persoonaa määrittelevä tekijä. Itse en useinkaan esittäydy biotekniikan diplomi-insinööriksi kuin työhakemuksissa, vaikka kyseiseen koulutukseen olenkin käyttänyt melkoisen monta vuotta elämästäni. Mikä minä sitten olen omasta mielestäni? Hyvä kysymys. En vain oikein itsekään ole aivan selvillä asian kanssa. Olen kuitenkin pohtinut asiaa moneen otteeseen ja monelta kannalta. Lopputulos näyttää olevan poikkitieteellinen ja poikkitaiteellinen persoona.

Viikko sitten maanantaina kävin toistamiseen urapsykologilla. Tämän kerran tarkoitus oli kartoittaa persoonani ja intressieni mukaisia vahvuuksia työelämässä. Persoonallisuuskysely oli näistä laajin, 192 kysymystä, joihin piti vastata kyllä tai ei. Tavoitteita työelämässä kartoitettiin 24-kohtaisella kyselyllä ja intressejä 108 kysymyksellä. Näistä viimeinen oli mielestäni kaikkein vaikein.

Vastakkain aseteltiin hyvin ilmeisesti taide ja tiede, sekä humanismi ja tekniikka. Ilmeisesti oletusarvo on, että sama ihminen ei voi olla kiinnostunut näistä kaikista aspekteista samanaikaisesti. Koulutukseni painottui varsin voimakkaasti luonnontieteelle, sivuten hyvin läheisesti tekniikkaa. Tästä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) harrastukseni ovat lähes aina painottuneet enemmän taiteen puolelle, runouteen ja tietynlaiseen kuvataiteeseen. Toisaalta olen harrastuksenomaisesti lukenut mittavan määrän psykologiaa ja ei-kristillistä teologiaa. Myös erityisesti luonnontieteelliset, kuten kemialliset ja biologiset, julkaisut ovat edelleen lähellä sydäntäni.

Mitä tästä pitäisi sitten ajatella? Omia tulkintojani voin toki tehdä nyt jo, mutta virallisia tuloksia joudun odottamaan perjantaille, jolloin minulla on seuraava ohjauskäynti. Kieltämättä urasuunnittelu on hieman hankalaa, kun on kiinnostunut oikeastaan kaikesta. Olen kuitenkin miettinyt, että näiden yhdistäminen ei voi olla täysi mahdottomuus. Tiedonjano itsessään on kunnon tiedenaisen edellytys ja helpottaa muun muassa opiskelua, kun uusien asioiden sisäistäminen on suhteellisen helppoa. Ja tutkimuksia tehdessäkin luova ajattelu on tarpeen ainakin siinä, kun etsitään uusia sovelluksia, joissa vanhaa menetelmää voisi käyttää uudella tavalla.

Tieteellinen kirjoittaminen toki eroaa melko vahvasti taiteellisesta kirjoittamisesta, mutta jokin vaisto luettavan tekstin tuottamiseen pitää olla, koska pakotettu teksti myös näyttää siltä. Tämä saattaa selittää senkin, miksi jotkut gradut ja diplomityöt muodostuvat muita pidemmiksi. Tieteellinen kirjoittaminen perustuu lähes aina jonkinlaiseen tutkimustyöhön tai kirjallisuusanalyyseihin. Taiteellisessa tapauksessa kantavana voimana toimii inspiraatio. Omissa teksteissäni, erityisesti runoissa, pyrin siihen, että lopullinen tulkinta jää lukijan tehtäväksi, enkä anna vastauksia valmiina. Haluan herättää ajatuksia. Inspiraation lähteenä voi toimia kuitenkin ihan yhtälailla uutinen, museo, romaani, luonto… mitä näitä nyt on. Luovuus ei tunne rajoituksia, eikä ainakaan kärsi tiedonjanoisuudesta.

Monet taiteelliset persoonat kokevat työelämän säännöt rajoittaviksi. Aivan kuin säännöillä olisi kielteinen vaikutus suoraan persoonallisuuteen. Tukahtuuko luovuus työelämässä? Itse en ole kokenut niitä toisensa poissulkeviksi elementeiksi. Luova työ vaatii aivan erilaiset henkiset olosuhteet, kuin perinteinen duunarin työ. On täysin eri asia rasittaa itseään henkisesti kuin fyysisesti. Molemmista tosin väsyy lähes yhtä tehokkaasti. Liikkumalla kuitenkin saattaa saada henkistä energiaa käytettäväksi luovaan työhön. Joten fyysisesti raskas työ voi hyvinkin edesauttaa luovuutta, erityisesti mikäli luovat toimet ovat pääasiassa harrastus.

Itseasiassa luoville harrastuksille jää paremmin tilaa, jos töissä ei joudu kuormittamaan aivojaan liikaa. Itse ainakin saan aikaan luovia asioita paljon helpommin, kun työ on tarpeeksi yksinkertaista. Taannoin olin kirjoitustöissä, mistä seurasi se, etten kirjoittanut omia asioitani vapaa-ajalla yhtä paljon. Tosin muuta luovuutta tämä ei tukahduttanut, vaan pikemminkin aloin puuhastella aktiivisemmin kuvataiteen parissa. Ilmeisesti luovuus on pakko purkaa jonkin kanavan kautta.

Kierkegaard on joskus todennut luovuuden olevan eräänlainen kiusaus, jolle on pakko antaa periksi, jos aikoo pysyä järjissään. Taidan olla samaa mieltä.

Lopuksi vähän luovuuttatukevaa musiikkia varsin visuaalisesti vaikuttavan videon kera: Depeche Mode ja "Precious".

Tasapainoa etsimässä

Kaikki alkaa siitä, että mistä löytäisi energiaa aloittamiseen. Liikkumisen aloittamiseen, jos ollaan aivan tarkkoja. Ja miksikö siitä pitää aloittaa? Yksinkertaisesti siitä syystä, että liikkumisen aloittaminen johtaa varsin nopeasti siihen, että jaksaa harrastaa kaikkea muutakin aktiivisemmin.

Olen useampaan otteeseen aloittanut liikkumisen kuntosalilla, eikä pelkästään minkään saliohjelman kanssa, vaan osallistuen myös ohjatuille tunneille. Valitettavan usein nämä aloitukset ovat johtaneet siihen, että repäisen itseni kerrasta ylikuntoon tai saan flunssan, joka sitten kestääkin viikon sijaan kuukauden, tai kaksi. Tuon jälkeenhän on taas vaikeampi löytää tiensä takaisin treenin pariin.

Ohjatuille tunneille osallistuminen on aina helpompaa, jos on mukana joku, joka osallistuu myös. Tämän vuoksi olenkin huomattavan kiitollinen siitä, että huomasin jokunen kuukausi sitten erään kaverini liittyneen tuolle samaiselle salille jäseneksi. Olemme yhdessä kokeilleet monia erilaisia tunteja, vaikka mitään erityistä suosikkia ei vielä olekaan löytynyt. Tuntuu kuitenkin siltä, että kaikkialle on helpompi lähteä, jos ei tarvitse lähteä yksin.

Oman salilla käymisen pääasiallinen tarkoitus on aina ollut pitää kroonisesti ongelmainen selkäni edes vähäisesti kunnossa ja salikaverini on istumatöissä, joten käymämme tunnit ovat aika pitkälle keskittyneet keskikroppaa vetreyttäviin tunteihin. Omia suosikkejani ovat hieman hitaammat tunnit, kuten jooga, balance ja pilates, joissa ehtii keskittyä itse suoritukseen eikä vahingossakaan riko itseään väärillä liikkeillä.

Näiden lisäksi on käyty vatsa-selkä-tunneilla, pumpissa ja niskahartia-treenissä, josta sain myös valmiin ohjelman itsenäisen salilla käymisen avuksi. Jotta tuon kanssa pääsisi aivan sinuiksi saakka, pitäisi varmaan käydä vielä kuntosaliohjauksessa, jotta oppii kyseessä olevat laitteet kunnolla. Myös Hermiassa sijaitsevan selkäklinikan voisi käydä testaamassa toistamiseen, jotta niitäkin oppii käyttämään oikein.

Nyt olen pyrkinyt siihen, että salilla tulisi käytyä pari kertaa viikossa, jota tasapainottamaan käyn sitten säännöllisen epäsäännöllisesti myös lenkillä tai muuten vain ulkona. Tätä palvelemaan olen toisinaan lainannut kaverin koiraa, jottei tunnu niin hölmöltä huhkia yksin tuolla ulkosalla. Olen tuolla metsissä kulkiessani tutkaillut luonnonilmiöitä ja suunnitellut keväälle vähän pidempää reissua, jossa olisi sitten tarpeen olla oikein eväät mukana. Tässä lähellä kun on kaksikin luontopolkua, joilla voisi käydä seikkailemassa ja bongailemassa vaikkapa pikkulintuja. Reittien varrella on laavuja ja muita levähdyspaikkoja, joissa on hyvä pysähtyä evästämään.

Ja miksikö tämä avautuminen kuntoilusta? Olenhan aikaisemminkin kirjoittanut samaisesta aiheesta. Tällä kertaa ongelma on siinä, että tajusin yhtäkkiä olevani jopa kymmenen kiloa painavampi kuin, mitä mukavuusalueeni sallii. Elämäni olosuhteet eivät ole muuttuneet millään osa-alueella, ellei mukaan lasketa runsas vuosi sitten kuvaan astuneita mielialalääkkeitä. Tämä johtaa välittömästi epäilyihin siitä, että lääkkeillä on jotain tekoa sen kanssa, että paino on noussut. Varsinkin, kun samalla ruokavaliolla elelevä Avec sen kuin vain laihtuu. Tästä tietenkin seuraa ahdistusta, mikä on huomattavassa ristiriidassa lääkkeiden varsinaisen tarkoituksen kanssa.

Oli kyse sitten mistä tahansa, päätin, ettei tämä voi olla pysyvä tila. Paino-ongelmista johtuvia sairauksia on suvussa melkoisesti, enkä halua moisia itselleni. Joten tilasin itselleni vuoden jäsenyyden Kalorilaskuriin, jotta pysyisi vähän paremmin hallussa, että mitä syö ja paljonko. Kunhan pääsen takaisin mukavuusalueelleni, niin olen tyytyväinen. Tämä ei ole hyvä nyt. Lopuksi muistutuksena itselleni mistä tässä kuitenkin on kyse: "Fear Your Mind"!