Matkaturinoita osa 7

Perjantaina oli sitten kotiin päin lähtemisen hetki. Pakkasimme nopeasti auton ja siivosimme mökin ohjeiden mukaisesti niin hyvin kuin suinkin taidoimme. Sitten otettiin suunta Andøyan itärannalle ja kohti kotia. Matka taittui melkoisen mallikkaasti muutamaa lammaslaumaa lukuun ottamatta. Ehtipä välissä vähän ihmetellä myös paikallisen sumun tapaa valua alas vuoren rinnettä. Huikean näköinen ilmiö.

Sumu virtasi alas kalliolta kuin vesiputouksena.

Paikalliset lampaat kulkivat pösilöinä keskellä tietä. 

Pyrimme ajamaan mahdollisimman suoraan Narvikiin (Matkalla pysähdyimme kerran, kun bongasin vuonossa lintuparven.), jossa pysähdyttiin tekemään viime hetken tuliaisostokset ja postittamaan edellisenä iltana kirjoittamani kortit. Pitäähän sitä tämmöisten kanssa olla aina ajoissa! Pysähdyksemme kesti noin puolisen tuntia, missä ajassa saimme suoritettua kaiken oleellisen ja vähän päälle, sillä päädyimme ostamaan paikallisesta R-kioskin vastineesta slusheet. Yksi makuvaihtoehto oli "energia". Tämä jäi häiritsemään mieltäni huomattavasti, mutta en kuitenkaan uskaltanut maistaa, vaan otin helpommin tunnistettavan limen. 

Lintulautta, eihän näitä näin kaukaa edes tunnista!

Narvikin jälkeen paahdoimme kohti Haaparantaa niin kovaa kuin Skodillakista lähti aina Torneträskiin asti. Olimme siis jo hyvän matkaa Ruotsin puolella, kun pidimme seuraavan tauon. Siellä teimme sitten ruoaksi toisen setin tonnikalapastaa, mutta eri papukastikkeella. Tällä kertaa ruoasta tuli värittömämpi ja ehkä vähän olisi kaivannut lisäpotkua. Tietääpä ensi kerralla varata chiliä. Torneträskin pysähdyksellä kävimme pienellä jaloittelulla, sillä kyseessä oli niin kutsuttu Naturrastplats, eli jotain luonnonilmiöitä olisi voinut nähdä. Päädyimme vain ottamaan muutamat kuvat ja sitten jatkettiin matkaa.

Evästauolla.

"Mikäs juttu siellä sun takana oikein on?"

Yritin poseerata, en osaa.

Tämä on ilmeisesti Torneträskin vanha juna-asema.

Ihastelin maisemia antaumuksella myös Ruotsin puolella, sillä sikäläisetkin tunturit ovat jylhempiä kuin Suomessa. Myös järvet ja joet olivat vaikuttavan kokoisia. Naureskelin useampaan otteeseen jokia ylittäessä, että Suomessa on järviä, jotka ovat kapeampia kuin ylittämämme joet. Onnistuimme pariin otteeseen bongaamaan myös poroja. Ne ovat ihan samanlaisia pönttöjä kuin norjalaiset lampaat.

Pösilöitä eläimiä Ruotsin puolella. 

Kello oli liki puolta yötä, kun pääsimme perille Haaparantaan. Perillä sai vielä vähän evästä ja pääsimme myös rentoutumaan saunaan. Seuraavana päivänä edessä olisi enää auton purkaminen ja pakkaaminen sekä seitsemän tunnin kotimatka. Kävimme kuitenkin vielä ostamassa ICA Maxista paikallisia herkkuja (falukorvia ja hamburgerköttiä) ja lounaalla MAXissa, josta mainoslauseen mukaan saa Ruotsin parhaat hampurilaiset. Käytin ajomatkaa hyödykseni ja kirjoittelin valmiiksi blogimerkintöjä ja kävin läpi otettuja kuvia, paitsi kun ajoin jostain Keminmaan tienoilta Kärsämäelle asti. Pysähdyimme kotimatkalla kerran, Kärsämäen Juustoportissa, sillä halusin ostaa tyrnijogurttia ja äärihyvää juustoa! Tulipa siis muistettua omatkin tuliaiset. 

Tässäpä tärkeimmät turinat. Seuraavaa reissua odotellessa. Saapa nähdä mihin silloin lähdetään.

Matkaturinoita osa 6

Kun olimme nukkuneet yön kuivassa ja vähintään suhteellisen lämpimässä mökissä Stavessa, oli aika tarkentaa päivän suunnitelmaa. Olin varannut meille paikat lunnisafarille Bleiksøyaan kello yhdeksi, joten aamupäivässä oli hyvin aikaa hitaalle aamiaiselle ja pienelle rantakävelylle. Ilma ei valitettavasti ollut aivan suotuisimmasta päästä, sillä ennusteista huolimatta päällämme roikkui sinnikkäästi sakea sumu. Saimme kulutettua rannalla sujuvasti pari tuntia, jonka jälkeen piti lähteä kohti Bleikin satamaa, jotta olisimme ajoissa perillä.

Avec kävi aamukuvaamassa, kun minä valmistelin aamupalaa, jouduin salakuvauksen kohteeksi.

Rantaseikkailua.

Stavessa ja Bleikissä hiekkarannat olivat aivan valkoiset. Ihmeellistä.

Bleikin satamaan oli verraten helppo löytää, vaikka mitään varsinaista käsitystä reitistä ei kummallakaan ollut. Jos joku päättää olla menossa lunnisafarille Bleikissä, suosittelen ilmoittautumista etukäteen. Laivaan nimittäin mahtuu kerralla 12 henkeä plus miehistö. Parikin porukkaa kävi kyselemässä paikkoja tuohon kello yhdeltä lähtevään safariin, mutta laivaan otettiin ensin luonnollisesti paikkansa ennakkoon varanneet ryhmät. Pienen laivan kyydissä olisi varmasti tullut heikko olo, jos olisi taipuvaisempi merisairauteen. Jos moinen on ongelmana ja halajaa lunnisafarille, suosittelen pahoinvointilääkkeitä. Nimittäin pieninkin merenkäynti sai laivan heilumaan aivan huomattavasti. 

Nyt mennään lunnisafarille! Jee!

Laivamatkalla oppaamme kertoi meille paljon faktatietoja lunneista ja muista Bleiksøyalla pesivistä linnuista sekä merikotkista, joille kyseinen saari on viiden tähden ravintola. Merilinnuiksi Bleiksøyan asukit olivat huomattavan hiljaisia. Lunnit kuuleman mukaan ovat myös hyvin älykkäitä, ne esimerkiksi kommunikoivat poikastensa kanssa niiden ollessa vielä munissa. Tiedemiehet ovat useampaan otteeseen tehneet testejä, joissa lunnien munia on siirretty vääriin pesiin. Tuktimukset ovat osoittaneet, että lunnit etsivät omat munansa oikeisiin pesiin siirron jälkeen alle kahdessa tunnissa! Bleiksøyan lunniyhdyskunta on huomattavan suuri, saarella on pesiviä pareja jopa 80 000. Muita saarella pesiviä lintuja ovat merimetsot, pohjankiislat, riskilät ja ruokit. Näiden ohella näimme saaren ympäristössä tunturi- ja isokihuja sekä merikotkia. Delegoin kuvaamisenkin Avecille, jotta saatoin itse keskittyä osoittelemaan mihin suuntaan pitää kuvata ja intoilemaan uusista havainnoista. Suuliakin saattoi nähdä hieman Bleikin pohjoispuolella sijaitsevalta näköalapaikalta, mutta niistäkään emme saaneet kuvia liian pitkän etäisyyden ja kameran akun loppumisen vuoksi. 

Matkaopas kertoi faktoja merilinnuista.

Merikotka.

Ruokki.

Pohjankiisla.

Lunni.

Bleiksøyaan tutustuminen vei vain puolitoista tuntia, joten päätimme piipahtaa Andenesissa ostoksilla, jotta saisimme vaihteeksi ei-säilykkeistä tehtyä ruokaa. Päädyimme silti käyttämään tomaattimurskan kastikkeeksi ostamallemme kanan jauhelihalle, jonka söimme jälleen pastan kanssa. Mutta pojat, että se olikin hyvää! Odotukset kanan jauhelihasta olivat lähestulkoon mitättömät, mutta yrttimaustetun tomaattimurskan ja merisuolalla ryyditetyn voin kera yhdistelmästä tuli vallan mainio. Nautimme ateriamme mukavasti mökin edustalla olevilla tuoleilla, koska iltapäivästä aurikokin alkoi hiljalleen paistaa.

Evästauko. Ja aurinkokin alkaa paistaa.

Ruoan jälkeen päätimme lähteä tutkimaan Andøyan saarta etelään päin, vaikka mitään varsinaista kohdetta siellä ei ollutkaan katsottuna. Ajattelimme vain lähteä tutkimusmatkalle, koska aikaa oli ja "koska voi". Löysimme muun muassa yhden kivisen rannan, jossa taas saatoimme tonkia leviä sekä keräillä simpukankuoria ja kotiloita. Samaisella rannalla näimme myös lampaita ja rakensimme oman pienen zen bridgen. Ihan rauhallista tutkailua ja puuhastelua ilman aikataulua. Oli ihan hyväksi, sillä seuraavana päivänä odotti pitkä ajomatka kohti Haaparantaa, jossa oli tarkoitus viettää vielä yö Avecin vanhempien luona.

Iltapäiväajelun satoa. Avecin mielestä tämä paikka näytti ennestään tutulta.

Andøyan saarella liikuskeli samaan tapaan hölmöjä lampaita kuin Suomen Lapissa näkee poroja.

Rakennettiin zen bridge.

Leiripaikalla paistoi aurinko, mutta tiellä kohti Andenesia väijyi uhkaava pilvi.

"Voisitko nyt jo pistää sen kameran jonnekin pois?"

Rentouduimme illalla mökillä.

Avec lähti vielä illalla pienelle kävelylle ja itse käytin sen ajan hyödyllisesti kirjoittamalla luvatut postikortit ja rustailin tarinaa myös tänne matkablogiin. Oli mukava nautiskella vielä viimeinen ilta auringossa ihan rauhassa, kun tiesi, että seuraavana päivänä tiedossa olisi huomattavan pitkä ajomatka.

Kirjoituspuuhissa.

Matkaturinoita osa 5

Kun olimme päässeet jälleen matkaan Steinfjordista, oli selvää, että ehtisimme aikaisintaan kolmelta lähtevään lauttaan Gryllefjordissa. Totesin kuitenkin aika nopeasti, ettei ole mielekästä kiirehtiä, sillä matkan varrella Finnsæterissä sijaitsi Avecin kovasti muistelema Senjatrollet. Pysähdyimme ensin tekemään ruokaa, sillä kummallakin oli melko kova nälkä, jonka tajusi vasta adrenaliinipiikkien laannuttua. Teimme annoksen pikaruokaa, eli tonnikalapastaa chili sin carnen kanssa. 

Normaalisti vastustan tonnikalan syömistä, mutta matkalle piti saada jotain evästä, joka säilyisi tarvittaessa vaikka ydinsodan yli. Eväitä olisi kannattanut itseasiassa varata Suomen puolelta enemmän, sillä totesimme Norjan puolella kaupassa käydessämme, että sehän on ihan sairaan kallista näin erikoisruokavalioisilla, kun toinen on laktoositon ja toinen gluteeniton. 800 kruunua (noin 80 euroa) meni ihan yhtäkkiä, vaikka ostimme “vain vähän” lisäevästä. Järkytyin.

Lohturuokaa.

Pysähdyspaikkamme oli melko suuren sillan vieressä, joten pääsin vähän lintubongailemaan samalla, kun vuonossa uiskenteli mustavalkoinen vesilintu. Muutaman kuvan ja pikaisen googlailun avulla sain selville, että kyseessä oli riskilä. Eli jälleen uusi havainto listoilleni. Ihminen tulee kyllä pienestä onnelliseksi. 

Riskilä. Alan olla vakuuttunut, että tarvitsen pidemmän putken.

Pysähdyspaikalta olikin sitten enää kivenheitto Senjatrolletin luo. Senjatrollet on mainittu Guinnessin ennätysten kirjassa maailman suurimpana peikkona. Senjatrollet perustuu senjalaiseen kansantaruun, joka kertoo saarella asuneesta valtavasta peikosta, jonka saattoi nähdä sekä maalta että mereltä. Avec oli perheineen vieraillut siellä vuonna 1994, kun Senjatrollet oli vielä aivan uusi. Minusta oli aika hauskaa, kuinka innostunut Avec oli päästessään käymään siellä. Edellisen vierailun jälkeen Senjatrollet oli saanut vuonna 2007 myös vaimon Trollkjärringan, joka perustuu myös norjalaiseen kansantaruun vanhasta peikkonaisesta, joka asusti Kjerringbergetissä aivan Gryllefjordin lähellä. Senjatrolletin sisällä on ilmeisesti jonkinlainen huvipuisto, mutta kävimme nyt vain matkamuistomyymälässä ja kuvaamassa peikkoa ulkopuolelta. Kotiin piti kuitenkin ostaa patsas, joka esittää Senjatrolletia vaimoineen. 

Senjatrollet ja Trollkjärringa.

Hulderhagen

Avec nostalgiatripillä.

Finnsæteristä matka Gryllefjordiin olikin yllättävän lyhyt, joten päätimme aivan alkajaisiksi käydä turisti-infossa, joka sijaitsi paikallisessa kirjastossa. Halusimme ensisijaisesti selvittää, että miten lauttamatkalle varmistetaan paikka. Gryllefjordin satama-alueella oli jonotusalue, johon auton sai jättää odotusajaksi. Olimme nyt päättäneet, että lähtisimme vasta kello 19.00 lähtevällä lautalla, joten aikaa oli ruhtinaallisesti, sillä olimme Gryllefjordissa jo ennen viittä. Tähän vaiheeseen mahtui vielä yksi kommellus, sillä erehdyin ostamaan applikaation kautta lipun lauttaan mielestäni fiksusti “hyvissä ajoin”. Havaitsimme kuitenkin, että lipun voimassaoloaika oli vain kaksi tuntia, joten seuraavaksi pitikin soittaa norjalaiseen asiakaspalveluun, että mitäs nyt sitten. Puhelun päätteeksi saattoi kuitenkin taas huokaista helpotuksesta, sillä rahojen palautus onnistui, eikä lomabudjetin rikkoutumisesta ollutkaan huolta. (Rahojen palautumiseenkaan ei mennyt kuin pari päivää!) Sain myös ohjeen siitä, että osta se lippu ensi kerralla vasta, kun olet lautalla. Ettei sitten tule ongelmaa, jos vaikka lauttavuoro peruuntuu tai jotain muuta vastaavaa. Applikaation kautta ostaessa lippu tuli 150 - 200 kruunua halvemmaksi, joten se tuntui ihan järkevältä ratkaisulta, kun applikaatio itsessään ei maksanut mitään. 

Screenshot mobiililipusta. Tätä vastaan sai maininnousulipukkeen lautalla.

Sen jälkeen saatoimme keskittyä täysipainoisemmin Gryllefjordissa seikkailemiseen. Vaikka eipä niin pienessä kylässä paljon ollut nähtävää, paitsi merimetsopatsas ja erään laivan alla yksi tolkuttoman kokoinen meduusa! Gryllefjordista ostin myös muutaman kortin, koska bongasin turisti-infossa (eli kirjastossa) paikallisen taiteilijan tauluista tehtyjä kortteja, jotka olivat mielestäni sieviä ja riittävän isoja, jotta niihin mahtui satuilemaan paljon. (Kuten tyypillistä, sain kortit kirjoitettua viimeisenä leiri-iltana.) Sitten ei ollutkaan enää muuta tekemistä, kuin odotella jonossa, että päästään lauttaan. Edellisen yöpaikan metsästyksestä viisastuneina teimme tässä vaiheessa varauksen mökkikylään hieman Andenesin eteläpuolelle, jotta saimme varmistettua yöpymisen telttaa mukavammissa oloissa. 

Merimetsopatsas Gryllefjordin satamassa.

Tosi iso meduusa.

Lauttamatkalla ei ollut oikeinkaan paljon tekemistä, sillä lautalla oli autokannen lisäksi tasan yksi matkustuskansi ja ulkokansi. Koitimme hengailla hetkisen matkustuskannella, jossa oli ihmismäärästä johtuen tuskastuttavan kuuma. Ulkokannella puolestaan oli keliolosuhteista johtuen hirveän kylmä, joten ei sielläkään pitkiä aikoja kestänyt olla. Pilvisyydestä johtuen myöskään maisemia ei juurikaan ollut nähtäväksi. Bongattiin kuitenkin isokihu ja lunni lauttamatkalla. Lisää havaintoja! Näistä ei kuitenkaan ole kuvia, sillä kamerasta onnistui loppumaan akku kesken matkan.

I'm on a boat!

<3

Huomaahan vaatetuksesta, että on heinäkuu?

Andenesista kiidimme sitten suoraan Staveen, jossa mökkikylämme sijaitsi. Pääsin vihdoinkin lämpimään suihkuun! Myös sängyssä nukkuminen tuntui huomattavan hyvältä. Opimme tällä reissulla nyt jo ainakin sen, että jatkossa varaamme aina kaksi yötä yhteen paikkaan. Yksi päivä menee kuitenkin matkustamiseen, jonka jälkeen on mukava rentoutua, sitten seuraavan päivän voi suorittaa kaikkia puuhailuja, mitä kohteeseen oli suunniteltu. Suorituksiin tahtoo aina mennä koko päivä, joten on mukavampi nukkua varmassa paikassa seuraava yö… ja en voi tarpeeksi korostaa suihkun merkitystä!

Staven pikkumökki. Kuvassa näkyvä rantu oli koirankarva, joka myöhemmin saatiin ulos kamerasta.

Matkarutina osa 4

Kuten aikaisemmassa tekstissäni mainitsin, tämä on matkarutina, eli tässä osassa kerron reissumme epäonnisimmat hetket, eli juttu kattaa tiistai-illan ja keskiviikkoaamupäivän. Tiistai-iltana Ånderdalenin kansallispuiston valloittamisen jälkeen lähdimme kohti Senjan saaren pohjoisosaa tarkoituksenamme etsiä sieltä jokin järjellinen mökkikylä. Matkaa oli taitettu noin puoli tuntia, kun tajusimme, että kaasupullot hellaamme varten olivat jääneet kansallispuiston portille. Eikun takaisin, sillä ilman pulloja ei saisi ruokaa eikä kahvia. Helpotus oli melkoinen, kun pullot löytyivät ihan ehjinä ja tallessa. Hukkaan ei tämäkään kierros mennyt, sillä bongasin tien laidassa yksinäisen teeren. 

Tässä ajassa oli tutkittu matkaoppaita sen verran, että Mefjordvænista piti löytyä leirintäalue. Tranøybotnista katsoen suunta oli siis käytännössä toiselle puolelle saarta. Molemmat olivat vaelluksesta väsyneitä ja nälkäisiä jo liikkeelle lähdettäessä ja pieniä norjalaisteitä piti matkata runsaat pari tuntia. Houkutus oli valtaisa. Eli ei. 

Tässä on näköalapaikka. Sumu ei tee sille oikeutta.

Yritin matkalla nautiskella maisemista, mutta jotenkin väsymys vei kirkkaimman terän jopa siitä. Kello lähenteli kuitenkin jo kymmentä. Sumukin alkoi hiipiä niskaan, joten maisemien katselu jäi sikälikin vähän vaillinaiseksi. Mikä pahinta, perillä Mefjordvænissa ei edes ollut mitään leirintäaluetta, vaan pelkkä todella kallis hotelli. Koitin jopa soittaa erääseen ohittamaamme hostellintapaiseen, jos siellä olisi ollut tilaa, mutta sieltä ei sitten vastattu. Tyydyimme sitten pystyttämään teltan Ersfjordiin eräänlaiselle epäviralliselle leiriytymispaikalle, jossa oli muun muassa koko Norjan kallein wc. (Tämä fakta selvisi meille vasta myöhemmin.) 

Teltta saatiin pystyyn melko tehokkaasti, kun ensimmäisestä yöstä oli tehty mentaaleja muistiinpanoja. Sitten vain äkkiä tärkeimmät tavarat telttaan ja ruoka tulille. Hernekeitto ja lämmin kuppi oli viilenevään iltaan oikein passeli (ja tarpeeksi nopeasti valmistuva) eväs. Vuoren yltä hiipi uhkaava pilvikin, joten kasasimme kamppeet sisälle telttaan mahdollisimman nopeasti, jotta mahdollinen sade ei aiheuttaisi mitään haittaa. 

Eniten patikointipäivän jälkeen olisi kaivannut suihkua, sillä Ånderdalenissa seikkailu kävi hetkittäin ihan oikeasti treenistä. Meressä toki olisi voinut käydä peseytymässä, mutta muutenkin viluisena se ei varsinaisesti kuulostanut hyvältä idealta. Puimme mahdollisimman lämpimästi päälle, jotta yöllä ei tulisi vilu. Tällä kertaa sentään ei yöllä ollut aivan niin kylmää kuin ensimmäisenä yönä, joten en heräillyt ihan niin taajaan. 

Aamulla päätimme juoda vain kahvit ja lähteä sitten mahdollisimman nopeasti kohti Gryllefjordia, jotta ehtisimme kello yhdentoista lautalle. Pääsimme Steinsfjordiin asti, kun vastaan tuli huomattavan kovaa vauhtia rekka, jota jouduimme väistämään penkan puolelle. Huomauttaisin jälleen, että norjalaiset tiet ovat todella kapeita, joten väistämisvaraa ei ollut paljon. Itse asiassa vielä vähemmän kuin luulimme, sillä päädyimmekin ojaan, eikä auto suostunut enää liikkumaan. 

Halp! I'm schtuck!

Havaitsimme, että norjalaiset ovat todella avuliasta kansaa, sillä lähes joka toinen auto pysähtyi kysymään, että tarvitsemmeko apua. Eräs perhe erityisesti oli suureksi avuksi. Ensin paikalle pysähtyi perheen poika, joka hälytti setänsä isommalla autolla vetoavuksi. Ensimmäisellä yrittämällä katkesi naru ja toisella yrittämällä huomattiin, että ihan omin neuvoin ei ehkä autoa saadakaan pois ojasta, kun se vedettäessä taakse päin alkoi vaikuttaa siltä, että etupää lähteekin pidemmälle ojaan ja auto menisi pahimmassa tapauksessa ympäri. “Poika” (miehen ikä lähenteli luultavasti neljääkymmentä, joten pojittelu tuntuu tyhmältä, mutta eipä minulla ole mitään muutakaan nimeä hänelle.) hälytti meille sitten hinausajoneuvon, jotta saamme ammattilaiskaluston käyttöön. 

Samaan aikaan Avec selvitteli asioita vakuutusyhtiön kanssa. Tähän olikin hyvin aikaa, sillä odottelimme hinausautoa Finnsnesistä noin tunnin. Tässä vaiheessa oli hyvinkin selvää, että emme ehtisi enää ensimmäiseen lauttaan kohti Andenesia. Onneksi saimme odotusseuraksi mainitsemani perheen isän, joka tuli kertomaan, että oli soittanut tilanteesta poliisille, joka halusi keskustella auton kuljettajan kanssa. Puhelun jälkeen hän tosiaan jäi odottelemaan kanssamme hinausautoa ja jutteli meille mukavia. Minäkin onnistuin rauhoittumaan, vaikka hetkittäin oloni lähenteli suorastaan hysteriaa. Mies kertoi asuvansa nykyään Trondheimissa, mutta olevansa kotoisin Ersfjordista, jossa hänellä edelleen on vanha kotitalonsa omistuksessa. Hän myös kertoi meille siitä Norjan kalleimmasta wc:stä. Olisin oikeastaan ollut sitä mieltä, että sillä noin kolmella miljoonalla kruunulla (noin 300 000 euroa) olisi voinut saada aikaan useammalla wc-istuimella ja myös suihkulla varustetun tilan. Ilmeisesti suositulla levähdyspaikalla ja uimarannan yhteydessä yksi wc-istuin oli arkkitehdin mielestä riittävästi. 

Ammattimiehen saavuttua hinausauton kanssa paikalle olivatkin ongelmat varsin nopeasti ohitse. Toista paikalla ollutta autoa käytettiin ankkuroimaan auton peräpää ylös, ettei se lähde valumaan kohti ojaa ja hinausautolla hiljalleen vinssattiin etupäätä ylöspäin. Kun auto oli nostettu, tarkasteli hinausauton kuljettaja hetkisen autoa ja tuumasi, ettei mikään näytä olevan pahemmin rikki. Olimme kuulemma huomattavan onnekkaita, ettei tien reunus ollut kiveä vaan melko pehmeää hiekkapitoista nurmea. Vain pohjan muovisuojuksessa näytti olevan hiukan ruhjeita ja mukaan oli kertynyt jonkun verran heinää. Onnea oli siinäkin, että automme pysähtyi juuri siihen mihin pysähtyi, sillä parin metrin päässä oja kallistui jyrkemmin alaspäin. En halua edes ajatella miten huonosti olisi voinut käydä. Kun tilanne oli saatu selvitettyä ja asiat oli saatu hoidettua myös vakuutusyhtiön kanssa, pääsimme jatkamaan matkaa kohti Gryllefjordia. 

Walter's Bilbergning tuli avuksi.

Voin sanoa, että tuossa aamupäivässä oli sydämentykytyksiä ihan tarpeeksi yhdelle päivälle. Seuraavassa osassa jatkan loput keskiviikosta, sillä matkamme Andenesiin sisälsi vielä parin pysäkin ja lauttamatkan verran tapahtumia. 

Matkaturinoita osa 3

Matkablogin tämä osa keskittyy nyt erityisesti Ånderdalenin kansallispuistoon. Jälkipyykin ja seuraavat kohteet jätän seuraavalle osalle, sillä vietimme puistossa tiistaina käytännössä lähes koko päivän. Ånderdalen on siis Senjan saarella sijaitseva kansallispuisto, jonka kautta ja läpi kulkee useita vaellusreittejä käytännössä saaren halki. Oma reittimme oli käytännössä Hyttekroasta Åndervatnetiin ja takaisin.

Ånderdalenin sisäänkäynti. 

Ånderdalenin maisemissa vaihtelivat niin metsät, suot kuin vuoretkin. Kaiken kaikkiaan maisemat olivat vaikuttavia. En muista kovinkaan usein ihastelleeni yhdellä reissulla noin monipuolista maastoa. Samaa voi sanoa alueen kasvistosta, joka vaihteli jäkälästä saniaisiin ihan silmänräpäyksessä. Aloitimme matkan 15 metriä meren pinnan yläpuolelta ja Åndervatnet sijaitsi 105 metrissä meren pinnan yläpuolella. Osa nousuista tuntui ihan suorastaan kammottavilta, mutta onneksi matka oli lähinnä nousua vain mennessä. Toisin sanoen, paluumatka kävi paljon mukavammin.

Ånderdalenissa näki kaikenlaista maisemaa. Tässä useimmat yhdessä kuvassa. On metsää, suota ja vuoria.

Alkumatkasta oli myös leveitä polkuja.

Komeita keloja oli puistossa paljon.

Puolimatkan kyltti. Tässä vaiheessa hieman tuskastutti.

Ei-niin-yllättäen, tämäkin reissu meni omalta osaltani lintubongailuksi. Uusia, varmoja, havaintoja tälle kesälle näkyi kolme, tundrakirvinen, harmaasieppo ja punajalkaviklo. Näistä toki onnistuneen kuvan onnistuimme saamaan vain viklosta, joka koitti paimentaa meitä pois pesimäsuoltaan. Näimme menomatkalla myös tunnistamattomaksi jääneen suurehkon petolinnun kaartelemassa ylös vuorenrinnettä. Kaukaa ei saanut kunnollista kuvaa, eikä muuta optiikkaa ollut mukana kuin kamera. Taidamme tarvita kaukoputken tai massiiviset kiikarit!

Punajalkaviklo puun latvassa.

Perillä Åndervatnetin rannalla pääsimme vihdoin rentoutumaan matkan kovista nousuista. Alkuun paistoimme makkarat, koska molemmilla alkoi olla nälkä. Sitten siirryimme järven rannalla olleeseen yleisessä käytössä olleeseen mökkiin pitämään hengähdystaukoa. Keittelimme kahvit ja pelasimme erän yatzya. Minä voitin, mutta lähinnä marginaalisesti, oli vain muutamasta nopan asennosta kiinni, ettei tulos ollut toisin päin. Otimme mökissä myös pikaiset päiväunet, joiden jälkeen oli mukava aloittaa paluumatka kohti Hyttekroaa.

105 metriä merenpinnan yläpuolella sijaitsee Åndervatnet. Kylteissä etäisyyksiä eri puolille Senjaa.

Åndervatnet. Hanhilampi, noin vapaasti suomennettuna.

Kokeilin tunturijärven vettä. Oli ihan riittävän kylmää.

Rannalta löytyi pikkuinen sammakkoystävä.

Nuotiopaikalla oli vieraskirja. Korkeudeksi mainitaan tässä 110 metriä merenpinnan yläpuolella. Mihin tuota uskoisi?

Tauon jälkeen aloitimme paluumatkan kohti Hyttekroaa. Uuden energian voimin jaksoimme jälleen keskittyä erilaisiin näkemisen arvoisiin asioihin ja näimme muunmuassa urpiaisia, kivitaskuja ja useampia sammakoita. Teimme myös kilometrin mittaisen lisämutkan Fiskestin koskelle, vaikka vielä mennessä se olisi tuntunut todella huonolta idealta.

Tuohon suuntaan!

Fiskesti Foss. 

Vähän piti maistaa. Oli muuten raikasta vettä!

Paluu tuntui huomattavasti menomatkaa mukavammalta. Tosin emme pysähdelleet aivan yhtä taajaan kuvaamaan asioita kuin mennessä. Muutamia pointless pictureita toki piti ottaa, kuten tahaton syyllisyyskuva reitin kohdasta C. Ei, en rikkonut sitä. Se oli valmiiksi noin. Tosin onnistuin pudottamaan sen varpailleni. Pitikö mennä koskemaan?

Kohta C.

Seuraavaan osaan matkarutinoita jäävät reissun ainoat oikeat rutinat. Sitten myöhemmin kerron vielä lisää mukavuuksista, joita matkallemme sattui.