Töissä kotona?

Lokakuussa viikolla 41 vietetään energiansäästöviikkoa. Saman viikon torstaille osuu kansallinen
etätyöpäivä. Etätyö on monelle tietotyöläiselle arkipäivää jo nyt, mutta jostain syystä ilmiö ei ole
päässyt Suomessa yleistymään muutamaa suurta yritystä lukuunottamatta. Perustelut etätyölle ovat
kuitenkin moninaiset.

Kotitoimistolla

Energiansäästöviikon tarkoitus on opastaa kansalaisia fiksumpaan energiankulutukseen. Ei liene
sattumaa, että myös kansallinen etätyöpäivä osuu energiansäästöviikolle. Etätyön suurimpia
motivaattoreita monille onkin säästö polttoainekuluissa. Kulujen lisäksi etätyö säästää ympäristöä,
kun moottoroidun liikkumisen muodostamat päästöt jäävät etätyöpäivältä muodostumatta.

Kansallinen etätyöpäivä on alkujaan Microsoftin, DNA:n ja Työterveyslaitoksen yhteistyönä
kehittämä konsepti. Nämä tahot järjestävät Kansallista etätyöpäivää edelleen, mutta mukana on
yhä useampia yhteistyökumppaneita niin valtionhallinnon kuin muidenkin julkisyhteisöjen
puolelta.

Pelkästä energiansäästämisestä ei kuitenkaan ole kyse. Etätyön avulla esimerkiksi sisäilman
kroonisesti sairastuttamilla henkilöillä on mahdollisuus tehdä työtään täysipainoisesti ja
tehokkaasti, kun työskentely-­ympäristönsä saa valita itse. Työskentely­-ympäristön valinta ja
joustavat työajat ovat tutkitusti tehkokkaita keinoja lisätä työntekijöiden sitoutuneisuutta ja
hyvinvointia.

Useissa tutkimuksissa on myös todettu, että ihmisen tehokas työaika on noin 4­-5 tuntia kerrallaan.
Tästä kertoo muun muassa Jyväskylän yliopiston lehtori, tutkija Pertti Jokivuori Taloussanomien
haastattelussa (9.4.2013). Älykkäällä tauottamisella saadaan aikaan paitsi tehokkaampia, myös
sitoutuneempia työntekijöitä.

Työtehokkuus paranee, kun ihmiset saavat itse määritellä missä ja mihin aikaan tekevät töitä.
Joustavuus mahdollistaa muun muassa harrastuksissa tai asioilla käymisen keskellä päivää. Tämä
helpottaa monien elämää, sillä useat virastot ja pienet liikkeet sulkevat ovensa niin kutsutun
toimistotyöajan päättyessä. Etätöissä tällaiset siirtymät ovat entistäkin helpompia.

Miksi etätyöt sitten eivät ole yleistyneet Suomessa, vaikka näyttöä on etätyön hyödyistä sekä
työntekijälle että työnantajalle? Tietenkään kaikilla aloilla etätyöskentely ei ole mahdollista, mutta
mikä perustelee monien toimistotyöpaikkojen nihkeyden etätöitä kohtaan? Päällimmäinen
perustelu lienee luottamuksen puute. Johtajasukupolvi ei koe olevansa vallan kahvassa, jos
työntekijä on poissa työpaikalta.

Etätyöläisen johtaminen vaatii lisäksi aivan omanlaistaan yritysviestintää, mikä saattaa myös
joidenkin mielestä olla ongelma. Nykyään, kun suuri osa työasioista hoidetaan muutenkin
puhelimitse tai sähköpostilla, tuntuu läsnäolopakko työpaikalla kuitenkin vanhanaikaiselta. Osa
tiimiä voi olla, vaikka ei olisikaan fyysisesti työpaikalla.

Lähteet:
Taloussanomat
http://www.etatyopaiva.fi

"Näin on aina ennenkin tehty"

Olen joskus runsas vuosi sitten viitannut teksteissäni ilmaisuun "näin on aina ennenkin tehty", huonona perusteena tehdä jotain tietyllä tavalla. Silloin keskityin pääasiassa oman persoonallisuuden kehittämiseen. Tänään törmäsin tuohon perusteluun palaverissa.

Olen aina kuvitellut, että työelämässä on tarkoitus kehittyä. Kehittyä voi joko henkilökohtaisesti tai kehittää työpaikalla jotain uutta. Meillä on ollut työkavereiden kanssa projektina toteuttaa molempia. Kehittyä omassa työssä ja luoda lehtiin tuoretta sisältöä. Tänään saimme kuulla, ettei tämä tuore sisältö sovi lehtemme linjaan (eli ei saa myyntiä), vaan pitäisi käyttää perinteisempiä sisältöjä.

Jäin miettimään kuinka suuri osa tästä myynnin heikkoudesta on kiinni siitä, että olisi pitänyt astua epämukavuusalueelle. Epämukavuusalue tässä tapauksessa tarkoittanee sitä, että olisi pitänyt ottaa yhteyttä aivan uusiin mainostajiin. Erilaisilla jutuilla on melkeinpä turha yrittää myydä samoille vanhoille mainostajille.

Epämukavuusalueessa on sellainen hyvä puoli, että joka kerta, kun sinne menee, se muuttuu helpommaksi. Ja kun siellä on vieraillut tarpeeksi usein, saattaakin huomata, ettei se olekaan niin paha paikka. Lisäksi siinä on mahdollisuus kehittyä aivan uuteen suuntaan. Ja kehittyminen on aina hyvästä.

Toki se vaatii töitä, mutta ei sitä kukaan ole helpoksi väittänytkään. Kuitenkin olisin sitä mieltä, että yhteisen hyvän vuoksi olisi kaikkien vähintään yritettävä rikkoa omia rajoja. Näinä aikoina on pakko kehittyä, ja se ei tapahdu tekemällä niin kuin on aina ennenkin tehty.

Meillä toimituksessa on aivan omat epämukavuusalueemme. Ne ovat niitä artikkeleja, joista kenelläkään ei ole mitään näkemystä tai kokemusta. Yleensä nämä jutut jaetaan toimittajien kesken siten, etteivät kaikki vaikeat asiat kaadu yhden ihmisen niskaan. Tätä kutsutaan yhteistyöksi. Niistä vaikeista artikkeleista voi sitten ainakin yrittää oppia jotain uutta. Jos ei muuta, niin ainakin oppii sen, mistä voi kysyä, ellei tiedä.

Tätä kirjoittaessa taustalla soi God Is An Astronautin levy "Origins". Joten tässä teille vähän maistiaista siitäkin, kappale on nimeltään "Transmissions". Itse aion matkustaa loppuillaksi Apinoiden Saarelle vastaanottamaan kummitusmerirosvon kostoa.

100 days of summer

Tänä kesänä päätin, ettei ole tekosyitä osallistua liikuntahaasteeseen. GoGo korkkasi kesäkisansa, 100 days of summerin, toukokuun lopulla ja nappasin pistetaulukon matkaan heti, kun siihen sain mahdollisuuden.

Ensimmäinen etappi oli heti epämukavuusalueelle BodyJamin parissa. Tanssitunnit eivät ole koskaan olleet ihan ominta aluettani, saati sitten hiphopin parissa. Tunti tosin osoittautui varsin tehokkaaksi ja aktiivisuusmittarin loppulukema päätyi pitkälle kahdensadan paremmalle puolelle sinä päivänä. Eikä siellä ollutkaan ihan niin kamalaa kuin olin odottanut. Saatanpa käydä vielä toistekin. 

Tämä itseasiassa lienee koko haasteen tärkein ominaisuus, saada ihmiset kokeilemaan jotain uutta. Monet tuntuvat jumiutuvan mukavuusalueelleen heti liikuntaharrastuksen alussa. Myönnän, että tätä vikaa on minussa itsessänikin. Olen erityisen ihastunut joogaan ja BodyBalanceen, joissa käyn yleensä noin kerran viikossa. Tästä johtuen päätin, että haasteen aikana pyrin käymään ainakin kerran kaikilla eri tunneilla, niin voi ainakin sanoa kokeilleensa. Seuraavana ensi viikolla on ensikosketus Sh'bam-tuntiin. Jälleen siis mennään tanssilliselle epämukavuusalueelle. 

Oman mainion lisänsä kesähaasteeseen tuo sekin, että tarjolla on monenlaista tapahtumaa. Tänään olemme kaverin kanssa suuntaamassa saunajoogaan ja saunapilatekseen, vaikka kummallakaan ei ole mitään käryä siitä, mihin oikeastaan ollaan menossa. Kuulosti eksoottiselta, joten pakkohan sitä oli kokeilla. Itselläni on tiedossa ensi viikolla lisää eksotiikkaa tankotanssitunnin muodossa. 

Muutenkin olen täyttänyt kalenteriani jopa poikkeuksellisen vaihtelevilla tunneilla. Joogan ja tanssin ohella olen saanut sekaan solutettua bodystepia, kahvakuulaa, venyttelyä, ulkotreeniä... Tämä kaikki kahdessa viikossa ja vielä lisääkin pitäisi saada! Yritän kuitenkin muistuttaa itselleni välillä lepopäivän pitämisestä. Liian usein olen ylisuorittanut ja saanut itseni sillä kipeäksi. 

Koska haasteen aikana saa myös tuoda kavereita tutustumaan salille, olen houkutellut mukaan ihmisiä, joiden kanssa olen aikaisemmin keskustellut mahdollisesta kiinnostuksesta. Ainakin saavat vähän osviittaa siitä, mitä siellä voi tehdä ja näkevät, että mitä salilla on tarjottavana. Ja minä saan pisteitä. Eihän ole niin pientä ojaa, etteikö sinne oma lehmä mahtuisi.

Toivottavasti juhannus ja sen jälkeinen viikko ei aiheuta liiallista takapakkia innostukseen. Silloin on nimittäin tiedossa LOMA. Juhannukseksi lähdetään avecin kanssa Canterburyyn ja siltä reissulta suunta otetaan suoraan Provinssiin! Tästä saattaa hyvinkin muodostua vielä paras kesä ikinä.

Provinssista puheen ollen. Muse julkaisi taas kaksi uutta biisiä. Koko levy pitäisi olla ilmoilla myös aivan kohtakohtakohta!!! En vaan malta odottaa!

Carpal tunnel love

Olen massiivisesti ajastani jäljessä, myönnän sen. Aloitin viime viikonloppuna vihdoin Skyrimin. Aikaisemmin en ole koskenutkaan kyseiseen peliin, koska olen kuullut, että se syö ihmiseltä elämän. Viime viikonloppu menikin nukkumisen ohella lähinnä pelatessa.

Tänään olen kärsinyt lähinnä rannekanavantulehdukselta tuntuvista oireista, joten päätin viettää iltani rentouttavasti DuckTalesin parissa, jotta käsi pääsee lepäämään. Tietenkään lepäämisestä ei voi varsinaisesti puhua, kun päädyin sitten kuitenkin kirjoittamaan. Tosin on tämä henkisestikin lepäämistä, sillä olen sitä ihmisryhmää, joille intensiivinen pelaaminen saattaa syöpyä uniin saakka.

Tavoilleni tyypillisesti aloitin pelin hahmolla, jolla on potentiaalia ryhtyä maagiksi ja varkaaksi. Olenhan sekä Morrowindin että Oblivionin aikaan pelannut hahmoilla, jotka ovat kyenneet molempien kiltojen johtoon. Tavoistani poiketen valitsin hahmokseni Argonianin. Vitsin tässä hoksasin vasta hetken pelattuani. Pelissä ollaan Dragonborn, henkilö, jolla on mahdollisuus oppia lohikäärmeiden huudot ja hallita lohikäärmeiden voimia. Dragonborn on siis tietynlainen lohikäärmeen henkilöitymä. Argonian on lisko. Olen siis lohikäärmeen sukua ja lisko, kuinka osuvaa.

Sandbox-peleistä oli juuri tänään Pelaaja-lehdessä kysely. Kyselyn aihe oli: onko avoimen maailman pelejä jo liikaa? Omat kokemukseni sandbox-peleistä rajoittuvat pääasiassa edellä mainittuihin Elder Scrollseihin ja Rockstar Studiosin Red Dead Redemptioniin. Kaikissa on parasta, ja pahinta, äärimmäinen mahdollisuus valita ja äärimmäinen valikoima sivutehtäviä.

Erityisesti Oblivionissa tuntui eksyvän sivutehtävien pariin, sillä päätarina Oblivion-portteineen toisti itseään hyvin nopeasti. Morrowindin pääsin aikanaan lähes päätarinan loppuun saakka. Morrowindissa hankkiuduin ensin sekä Morag Tongin (paikallinen salamurhaajain kilta) että maagien killan jäseneksi. Pidin saavutuksena myös sitä, että sain itseni Telvannin suvun johtoon, olinhan "outlander", joita paikalliset Dunmerit niin kovasti halveksivat. Menestystä saattoi helpottaa rotuvalintani (myös Dunmer) lisäksi valitsemani statsit. Panostin melkoisesti magiaan, hämärähommiin ja puheenlahjoihin, joilla pääsin sekä maagien killan että varkaiden killan johtoon. Näistä ei ollut enää kovinkaan pitkää matkaa Telvannin johtoon ja jopa hyvin lähelle pelin päätarinan päätöstä.

Oblivionissa toimintamalli oli melkolailla sama, paitsi pelin päätarinan osalta. Varkaiden ja salamurhaajain killan tehtävissä riitti mukavasti tekemistä, kun päätarinan edistäminen tuntui junnaavan paikallaan. Tai etenihän se teoriassa. Oblivionin portteja vain tuntui ilmaantuvan kuin sieniä sateella ja kaikki tehtävät noudattivat tasan samaa kaavaa. Myös pelimekaniikka tuntui jotenkin väärältä Morrowindin jälkeen. Erityisesti speechcraftin ja lockpickingin kanssa tuntui olevan jopa helpoimmalla tasolla hetkittäin sairaalloisen vaikeaa.

Toistaiseksi olen viihtynyt huomattavan hyvin Skyrimissä hyvin sekä sivu- että päätehtävien parissa, ainakin tämän parin päivän kokemuksella. Pelimekaniikkaakin on onnistuttu muokkaamaan toimivammaksi Oblivionin ajoista. Skyrimin pääasiallinen ongelma onkin pelin varsin puuduttava värimaailma, joka toistaa harmaan sävyjä harmaan sävyjen perään. Tämä onkin saanut minut odottamaan tulevaa Elsweyria huomattavan suurella kiinnostuksella. Elsweyr, tuo Khajitien kotimaa, on lämpimässä osassa Tamrielia, mikä luultavasti lupaa värikkäämpää ympäristöä.

Nyt jatkan rannekanavani parantelua DuckTalesin parissa ja te, arvoisat lukijat, saatte osanne Skyrimin maailmasta musiikkivideon muodossa.

Sininen Uni 10.4.

Tapio Rautavaaran syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Sen kunniaksi kaimansa Tapio Liinoja on käsikirjoittanut kokonaisuuden Rautavaaran elämään pohjautuen. Liinoja on tunnettu erityisesti näyttelijänä ja on suoriutunut Rautavaaran roolista aikaisemmin varsin mainiosti jo “Kulkuri ja Joutsen” -elokuvassa. Rautavaara oli paitsi laulaja, myös näyttelijä ja urheilija. Urheilulajejakin oli kaksi, jousiammunta ja keihäänheitto, joista jälkimmäisessä Rautavaara ylti jopa olympiakultaan asti. Sattumaa ei ollut Liinojan kiertueen aloituspaikka Tampereella, sillä Rautavaara oli alun perin kotoisin naapurikunnasta Pirkkalasta.

Tällä pohjustuksella pääsen itse aiheeseen, elämäni ensimmäinen show & dinner -kokonaisuus oli alkamassa. Tunnelma oli jännittynyt, mutta lämpimät tervetulotoivotukset rentouttivat olon melko nopeasti. Alkupalaa odotellessamme tilasin itselleni ja avecilleni pienet lasilliset vaaleanpunaista kuplivaa, koska kuplat juhlistavat oikeastaan mitä tahansa tilaisuutta.

Arkiseksi tilaisuutta ei kuitenkaan päässyt vahingossakaan sanomaan. Kolmen ruokalajin ateriakokonaisuuteen tutustuttiin paperilla ja ravintolatoimenjohtajan Tapio Humalajoen puheella ennen ruokailun alkamista. Ilokseni havaitsin koko menun olevan sekä laktoositon että gluteeniton. Ongelmia ei tulisi siis sen enempää minun kuin avecinikaan ruokavalioiden suhteen. Tunnelma tuntui ruokailun edetessä kiipeävän kohti kattoa, ainakin mikäli on uskominen puheensorinan asteittaiseen kovenemiseen.

Ruuasta en voi sanoa ainuttakaan poikkipuolista sanaa. Alkupalaksi juureslastujen kera tarjoiltu mustajuurikeitto oli herkullista ja pehmeää. Jos ruoka olisi kangas, tämä olisi ollut samettia. Juureslastuista ruoka sai hiukan rapsakkaa rakennetta ja piristävää väriä. Pääruokana oli lohta lehtipinaatin ja rapukastikkeen kera. Pinaatti ja lohi eivät omassa mielessäni ole ihan perinteisin yhdistelmä, mutta havaitsin sen toimivan vallan mainiosti. Saatanpa kokeilla joskus itsekin. Kevyen pettymyksen sai aikaan lohen kanssa tarjoiltu viini. Chardonnay/Viognier yhdistelmänä olisi kaivannut mielestäni hieman korkeamman lämpötilan, sillä viini tuntui paranevan lämmetessään.

Onneksi myöhemmin tilattu Shiraz/Shiraz-sekoite pelasti tilanteen. Jaa, että mitenkä samasta rypälestä saadaan sekoite? No siten, että se on kasvanut Argentiinassa Andien rinteillä eri korkeuksissa. 700 ja 1100 metrissä. Mainio viini, joka sopi erinomaisesti muun muassa jälkiruuan kaveriksi. Jälkiruuaksi tarjolla oli suklaatartaletti marjojen sekä marjakastikkeen kera. Suklaa suli kielelle ja viinin mokkaisuus tuntui vain entisestään korostavan makujen riemujuhlaa. Valitettavasti en laittanut itselleni ylös merkkiä, jotta olisi voinut tarkistaa, saako sitä mahdollisesti kotiinkin.

Sitten olikin aika itse show’lle. En ole aivan varma, odotinko näytelmää vai kokonaisen bändin esittämää konserttia. Lopputulos oli kuitenkin jotain aivan muuta. Kyseessä oli enemmänkin elämänkaaren mukaan rakennettu kokonaisuus, johon oli tulkittu uusia versioita legendan kappaleista. Lauluja oli tulkitsemassa Liinojan lisäksi Johanna Iivanainen. Myönnettävä on, että hetkittäin kuilu tummaäänisen miehen laulaman mielikuvan ja Iivanaisen heleän nuoren naisen tulkinnan välillä oli laaja kuin Grand Canyon. 

Esitys oli tarinallisesti hyvin rakennettu. Yhtymäkohdat taitelijan elämänvaiheisiin ja kappaleisiin olivat hyvin perusteltuja. Esimerkiksi esityksen toisena kappaleena esitetty “Minun Veljeni Jan” valotti Rautavaaran yksinäistä lapsuutta äitinsä ainoana lapsena. Samalla tavoin yhtymäkohtia löytyi sekä Rautavaaran vuosiin Yhdysvalloissa että tyttärien syntymän jälkeiseen aikaan. Lisäksi esityksestä löytyi niin sota-aika, näyttelijänura, urheilu, kuin Toivo Kärjen ja Reino Helismaan vaikutukset musiikkiin. Myös Liinojan arvostus Kärjen ja Helismaan tuotantoa kohtaan tuntui olevan melko ilmeinen, sillä mies vaikutti korostavan erityisesti Helismaan sanoituksia erityisen taajaan.

Omaan tunne-elämääni osui varsin kovaa erityisesti “Rosvo-Roope”, joka on niitä harvoja kappaleita, joita oma isäni on laulanut minulle ja pikkuveljelleni tuutulaulun ominaisuudessa. Tietenkin kappaleeseen liitetty tarina Georg Otsista lisäsi sen kiinnostavuutta entisestään. Myös esityksen kaksikielisyys suomen ja viron välillä oli huomiota herättävä yksityiskohta. 

Muita erityisen silmäkulmia kostuttaneita kappaleita olivat “Isoisän Olkihattu” sekä varsinaisen esityksen päätteeksi esitetyt “Sininen Uni” ja “Kulkurin Iltatähti”. Näistä “Sininen Uni” oli muun muassa äitini laulamia tuutulauluja ja lapsesta asti omia rakkaimpia laulujani, “Lapin Äidin Kehtolaulun” ohella. Osassa sovituksista oli kuitenkin otettu hieman liian pitkiä vapauksia; jazzahtava sävelkulku ei tuntunut sopivan varsinkaan “Päivänsäde Ja Menninkäinen” -kappaleeseen, sillä sen väliosassa kuultu pitkä syntikkasoolo silitti huomattavasti vastakarvaan tällaista hitaan tulkinnan rakastajaa. Saman tuomion joudun antamaan “Korttipakan” tulkinnasta, joka oli liian nopea verrattuna jopa taustalla esitettyyn videoon.

Oman mausteensa ensi-iltaesitykseen toivat paikalla olleet Rautavaaran tyttäret, joista toinen kävi muistelemassa isänsä keikalle lähtöä lavalla Liinojan kanssa. Rautavaaran capo ja kitarankielet päätyivät kulkemaan esityksen mukana kitaristi Mikko Iivanaisen hallussa. Nämä olivat puhtaan nenäliinan ohella ne tavarat, joista vaimo muistutti taiteilijaa lähtöhetkellä. Tyttäret saanevat isänsä tavarat takaisin kiertueen viimeisellä etapilla Savoy-teatterissa Helsingissä.

Loppujen lopuksi voin tiivistää ajatukseni siihen, että en usko Rautavaaran odottaneen teostensa tavoittavan koskaan korkeakulttuurin statusta. Näin näyttää kuitenkin käyneen, ja itse nautin esityksestä kokonaisuutena suuresti. Seuraavaksi saatamme avecini kanssa nauttia “Lasilliset Juicea”.

Drones ?

Kuulin vastikään, etteivät ihmiset tutkimusten mukaan kuuntele enää kokonaisia levyjä. Itse olen aina kuunnellut levyjä kokonaisuuksina, ja koen, että yksittäisten biisien kuuntelulla jää uupumaan jotain olennaista. Kuitenkin tänään löysin itseni kuuntelemasta vuorotellen kahta yksittäistä biisiä.

Mikä minut ajoi näinkin epätyypilliseen tekoon? Muse on julkaissut tulevalta "Drones"-albumiltaan kaksi singleksi luokiteltavaa biisiä, "Psycho" ja "Dead Inside". Kokonaisen levyn puuttuessa biisien ympäriltä vaihtoehtoja ei juuri ole. Aloin sitten pohtia, miltä se yksittäisten biisien kuunteleminen oikeastaan eroaa kokonaisten levyjen kuuntelemisesta ja miten tämä nyt on vaikuttanut tulevan levyn odottamiseen.

Tietenkin voidaan aloittaa siitä, että miksi yleensä kuuntelen levyt kokonaisina. Mielestäni levyt on tehty kokonaisuuksiksi, jotka toimivat yleensä parhaiten kuunneltuna suoraan alusta loppuun. Irrallisten biisien kuunteleminen on minulle vähän verrattavissa siihen, jos katsoisi televisiosarjasta vain yhden jakson sieltä täältä. Ilmeisesti kaikki ihmiset eivät koe musiikkia samalla tavoin, sillä kuten mainitsin, nykyään musiikin kulutus keskittyy myös spotifyn tilastojen valossa yksittäisiin biiseihin.

Ilmeisesti ihmisillä ei ole aikaa kuunnella kokonaisia levyjä. Tätähän minä en tietenkään ymmärrä, koska musiikkia voi kuunnella mielestäni oikeastaan 24/7. Minulla on lähes jokaiselle tunteelle, toiminnalle tai vuorokauden hetkelle "sopiva musiikkinsa". Yleensä tunnen itseni jotenkin vaillinaiseksi, jos musiikki ei soikaan. Reagoin herkästi ympäristöstä kantautuviin hälyääniin, joten musiikki on myös eräs tapa pitää keskittymiskykyäni kasassa.

Nyt, kun tämä päivä meni käytännössä lähes kokonaan kahden biisin tahdissa, havaitsin, että aloin etsiä biiseistä eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä vanhempaan tuotantoon. Välissä oli pakko tarkistaa, onko esimerkiksi "Psychossa" oikeasti samaa soundia kuin parin levyn takaisella "Uprisingilla", vai kuvittelinko vain. Jottei kenenkään tarvitse kysyä, tulin siihen tulokseen, että biiseissä on samaa tematiikkaa lyriikoissa ja biisien tunnelma liippaa aika läheltä toisiaan, mutta eroavaisuuksia löytyy niin paljon, etteivät pienet yhtäläisyydet jääneet häiritsemään. Toinen asia, mihin kiinnitin biiseissä huomioni oli varsin suoraviivainen kantaaottavuus. Nyt on viimeinenkin vihjailu jätetty romukoppaan ja viesti on yhtä ilmeinen kuin lahna vasten naamaa.

Miltä tämä kaikki sitten tuntui? Tunne oli varsin sama kuin pienenä koettu huutava vääryys siitä, että jäätelötötterön pallo putoaa maahan yhden lipaisun jälkeen. Päällimmäiseksi jäi tunne, että tätä on saatava lisää. Tämä ei ainakaan helpottanut odotusta, sillä nyt olen muodostanut mielikuvan, jota sävyttää pieni pelonsekaisuus siitä, vastaako levy kuitenkaan muodostuneita odotuksia. Nyt ei kuitenkaan auta kuin odottaa.

Tässä vaiheessa koen aiheelliseksi jakaa jutussa sivutun sinkkubiisin "Dead Inside", silläkin uhalla, että tämän postauksen jälkeen näiden irrallisten biisien linkittely tuntuisi lukijoista tekopyhältä. Puolustaudun sillä, että kyseessä on hyvin usein biisi levyltä, joka on soinut kirjoittamisen aikana tai sitten muuten vain tilanteeseen sopiva kappale.

Vitutuksen sietämätön keveys

Kyllähän jokainen meistä tietää sen tunteen, kun ohimosuoni alkaa kiristää olosuhteiden aiheuttaman paineen takia. Usein kuulee sanottavan, että vitutuksen määrä on vakio, kohde vain vaihtelee. Päädyin miettimään tätä syvällisemmin, kun totesin taannoin, että määrä ei suinkaan ole vakio, vaikka kohteet vaihtelevatkin.

Määrä vaihtelee muun muassa sen mukaan, kuinka monta kohdetta elämään sopii kulloisellakin hetkellä. Lisäksi kohteen koko tai vaikuttavuus tuntuvat määrittävän sitä, kuinka massiivinen tuntemus vitutuksesta sitten lopulta kasvaa. Kohteen koko tässä tapauksessa tarkoittaa sitä paljonko se on läsnä elämässä ja vaikuttavuus sitä kuinka suuri tunteellinen vaikutus sillä on olemiseen.

Itselläni ongelmia aiheuttaa korostunut moraalikäsitys. Odotan muilta yhtä paljon kuin itseltäni, mikä tuntuu tässä maailman ajassa melkoiselta yliarvioinnilta. Koen jopa muihin kohdistuvan epäoikeudenmukaisen kohtelun lähestulkoon henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. Mutta annahan olla, kun koen itse tulleeni kaltoinkohdelluksi. Seurauksena saattaa olla hyvinkin hyinen ympäristö kanssaeläjille. Ja siis nimenomaan kylmä, eikä suinkaan räjähdysaltis. En ole räjähtävää sorttia.

Tästä päästään seuraavaan ongelmaan. Nimittäin olen todella huono tuomaan julki niitä asioita jotka aiheuttavat kaiherrusta. Tästä on useimmiten seurauksena se, että ulospäin näyttää melkein kaikki olevan normaalisti, mutta pään sisusta kiristää vanne. Sivulauseista saattaa pystyä tulkitsemaan, jos jotain on pielessä, mikäli tuntee minut kunnolla. Jos tuo vanne pääsee jossain vaiheessa sitten laukeamaan, on seuraus usein psykosomaattinen. Esimerkiksi monta päivää kestävä migreeni.

Pahimmillaan tämä saattaa toistua säännöllisesti, jopa joka viikko. Jos ajatellaan, paljonko kolmipäiväinen migreeni on joka viikosta, saadaan tulokseksi kaikki viikonloput. Ja miksikö viikonloput? Stressiperäinen migreeni tahtoo ainakin allekirjoittaneelle iskeä sopivasti siihen tilanteeseen, kun stressi laukeaa, edes hetkeksi. Tilanteen päätyessä tähän, lepo jää olemattomaksi, mistä luonnollisesti seuraa lisää stressiä. Näin meillä on valmis noidankehä.

Ja niitä aiheita, mistä tämä olemisen sietämätön keveys sitten johtuu. Tyypillisimmin vanne pään ympärillä kiristyy pääasiassa kahdesta syystä.
Muut ihmiset ja raha.

Jälkimmäinen on sikäli huonosti korjattavissa, että se ei kuulemma kasva puussa. Nyttemmin olen huomannut, ettei sitä tunnu saavan myöskään tekemällä töitä. Tai siis... ensinhän pitäisi olla niitä töitä. Tai niin, onhan mulla töitä, mutta vasta harjoittelumuodossa, mikä siis ei tarkoita palkkaa.

Ja muut ihmiset sitten. Olen yrittänyt kehittää keinoja siihen, että voisin välttää ei-toivottuja ihmiskontakteja tai olla kuulematta ulkopuolisia keskusteluja, jotka saattaisivat aiheuttaa mustia silmiä liian voimakkaiden facepalmien takia. Yleensä pyrin luomaan itselleni kuplaa musiikista siten, etten kuule ympäröivää maailmaa tai pakenemaan keinotekoiseen todellisuuteen kirjan avulla.

Usein tämä riittää, mutta joskus kohtaa niitäkin yksilöitä, joiden on pakko kysyä esimerkiksi julkisella paikalla lukevalta ihmiseltä "mitä sä teet?". Aivan kuin se ei olisi ilmeistä, jos ihmisellä on kirja kädessä. Huoh.

Loppuun biisi levyltä, jonka jo ostin, mutten saanutkaan. Joku paikallisessa levyliikkeessä on tehnyt taikatemppuja, eikä The Man-Eating Treen "In The Absence Of Lightia" löytynytkään hyllystä, vaan koteloon päätyi alta löytyvä singlelohkaisu "Plaguewielder". Ensi viikolla saanen levyn, onneksi tämä nyt löytyy kuitenkin snotify-palvelusta, joten voin hyvillä mielin nauttia levystä, vaikkei se vielä fyysisenä olekaan hyllyssä.

Eräänlainen kiusaus

Toisin kuin monet olettavat, luovuus liittyy muihinkin asioihin kuin vain taiteenaloihin. Luin taannoin tieteiskirjailija Isaac Asimovin kirjoituksen "How do people get new ideas?", joka käsitteli luovuutta tieteellisessä tutkimuksessa ja tarkasteli lähemmin luovuutta myös prosessina. 

Luovuus on Asimovin mukaan ihmisen taito ajatella laatikon ulkopuolelta. Vähän edemmäs ja vähän eri suuntaan kuin muut. Ja tämä ei ole ollenkaan kiinni taiteen tai tieteen alasta, vaan esiintyy kaikilla omien alojensa huipuilla. 

Luovuus on monessa mielessä yksinäinen prosessi, ajatukset vaativat pohdintaa ja kypsyttelyä kasvaakseen toimiviksi kokonaisuuksiksi. Kun ajatusta on vaalinut ja kasvattanut aikansa, voi sen jakaa muiden samanmielisten ajattelijoiden kanssa saadakseen sille vielä entisestään lisää kasvualustaa. Liian suureen ryhmään ajatuksiaan ei kannata viedä, sillä silloin on riskinä, että kilpailevia ideoita on samaan aikaan liikaa, eikä mikään niistä saa ansaitsemaansa huomiota. 

Nämä ovat mielestäni varsin hyviä huomioita, kun ajattelen asiaa siltä kannalta miten oma luomistyöni etenee. Usein nimittäin ensin on salamannopea ajatus, josta jää käteen lähinnä yksi rivi tai lause, joka tiivistää idean ytimen. Tätä seuraa pitkähkö pohdiskelu, jonka aikana rivi saattaa silloin tällöin saada seurakseen muitakin rivejä. Pääasiassa kuitenkin kypsyttely tapahtuu hitaasti ja varmasti, se on vähän kuin laittaisi ruokaa, jonka valmistumista odotellessa on pakko syödä, toisin sanoen on pakko saada ruuanlaittoruokaa.

Kun ajatus sitten vihdoin on kypsä, sen voi purkaa tarkoituksenmukaiseen muotoon paperille, sanoiksi koneelle, tai väreinä kanvakselle. Tässä vaiheessa idea on yleensä jo niin valmis, että sen purkautuminen on lähes yhtä nopea tapahtuma, kuin itse idean syntyminen. 

Oma lukunsa ovat sitten niin kutsutut ajatusoksennukset, jotka muodostuvat spontaanisti ja ne yleensä on pakko saada valmiiksi saman tien. Nämäkin ovat melko usein kuitenkin ajatuksia, jotka ovat kyteneet jossain alitajunnassa melko pitkään ja purkautuvat sitten kypsyttyään tekstin (tai kuvan) muotoon kuin itsestään.

Mutta mistä ne uudet ajatukset sitten tulevat? Pohdin asiaa hieman tänään erään ystäväni kanssa, ja tulimme siihen tulokseen, että monet uudet ajatukset ovatkin pikemmin vanhojen ideoiden jatkojalostamista tai yhdistelyä. Totesimme samassa keskustelussa, että jos pyrkisi tekemään vain jotain täysin uutta, saattaisi kaikenlainen, varsinkin taiteellinen luominen, jäädä kokonaan toteuttamatta. Sillä kaikki sanat on joskus aikaisemmin kuitenkin sanottu ja jokainen nuotti on kuitenkin jo soitettu. Lisäksi, jos on olemassa hyväksi havaittu tapa tehdä asioita, on aivan turha keksiä pyörää uudelleen. Mieluummin voisi sille pyörälle keksiä aivan uuden käyttötarkoituksen. 

Mitä muita tapoja voi sitten olla nähdä luovuutta? Norjalaisen filosofin ja kirjailijan Søren Kierkegaardin mukaan luovuus on eräänlainen kiusaus, joka on pakko toteuttaa. Lisäksi hän on todennut olevan mahdotonta olla vain "jossain määrin innoittunut". Nämäkin ilmaisut kuvaavat luovuuden syvintä olemusta varsin mainiosti, erityisesti jos puhutaan inspiroituneesta luomisesta. Inspiraatio on se tila, jossa luovan ihmisen on helpoin toteuttaa itseään. Silloin luominen tapahtuu lähes itsestään. 

Inspiraation voi laukaista oikeastaan mikä tahansa, luonnonilmiö, keskustelu, tekstinpätkä tai vaikka kaikki nämä yhdessä. Kuitenkin, kun inspiroituneeseen tilaan on päässyt, ja näkee suhteellisen nopeasti työnsä tulokset, saattaa hyvinkin huomata, että inspiraatio ruokkii itseään. Onnistuneista töistä tulee hyvä mieli ja saa energiaa jatkaa uuden työn parissa.

Tähän on hyvä päättää tämä päivä, ja siirtää tästä työstä aikaan saatu energia huomiseen työpäivään. Siirryn vielä hetkeksi Discworldiin ennen nukkumaan menoa. Taustamusiikiksi viime viikolla kaverilta bongaamani bändi Färsaarilta: Byrta.

Lomaltapaluuraportti

Viimeisistä sanoista on kulunut jo tovi. Välissä on tapahtunut paljon pieniä ja vähän suurempiakin asioita. Itsenäisyyspäivänä käytiin Avecin kanssa Hämeenlinnassa. Avec oli tutustunut tähän ystävääni kesällä pidetyissä grillibileissä ja todettiin, että hyvin pärjätään kaikki yhdessä. Näin ollen perinteinen itsenäisyyspäivän juhliminen meni kahden hengen sijasta kolmen hengen porukassa.

Joulukuussa varmistin itselleni työharjoittelupaikan MediaPotentiassa. Minusta tuli toimittaja 7.1. Kirjoitettavaa riittää moneen eri lähtöön. On haastatteluja ja ilmoitustekstejä ja ainakin kolme eri lehteä, joita tässä aletaan tehdä. Mikä jännittävintä, vaikka olen nyt viikon kirjoittanut työkseni, tuntuu, että sanottavaa riittäisi vielä sen jälkeenkin.

Jouluna käytiin Avecin kanssa pohjoisessa. Huomasin taas, miten onneton ruotsin kielen taitoni on. Muutaman päivän aikana aloin kyllä ymmärtää, mitä minulle puhuttiin, mutta vastaukset tulivat mieleeni lähinnä muutaman tunnin viiveellä. Ah, sanavarasto, missä lienet? Eipä kai auttane, kuin opetella. Kieltä tosin minun kokemukseni mukaan pitäisi päästä kuuntelemaan ja puhumaan, jotta se jää päähän. Pitänee siis hankkia jostain ruotsinkielistä seuraa, jotta sanavarasto alkaa kasvaa. Ja sitten oli niitä ihmisiä. 9 lasta ja 6 aikuista. Välillä tuntui, ettei hälinässä ollut hetkenkään taukoa ja asiaa oli jollain koko ajan.

Kulttuurishokki ja kielikylpy oli siis siellä taas tarjolla. Sen päälle olikin jopa poikkeuksellisen miellyttävää viettää muutama päivä Varsinais-Suomessa lähes totaalisessa hiljaisuudessa. Avec tuntui olevan samaa mieltä. Uuden vuoden vastaanottamiseen kuului tapas-valikoima, kuohuviiniä ja naapurin ilotulitteet, joita muuten olikin sitten melkoisesti ja aivan komeita olivat. Muun ajan vietimme Avecin kanssa kokeillen pelejä (jotka eivät toimineet) tai nenä kiinni kirjassa. Tai no, käytiinhän siellä pariin kertaan lenkilläkin, kun piti päästä bongailemaan pikkulintuja. Aloitin vuoden alusta havaintokirjan täyttämisen. Tämä kaupungissa asuminen hieman haittaa harrastuksia, sillä useimmat havaintoni ovat lähinnä naakkoja tai puluja. En ole bongannut edes yhtään varpusta!

Lenkkeilystä puheenollen. Minulla oli tarkoitus aloittaa tällä viikolla tämän vuoden kuntoilut. Kroppa olikin eri mieltä ja sairastuin johonkin superflunssaan. Elimistöni tuottaa alkulimaa, ja niistämisen voimasta tulevat varmaan aivotkin kohta ulos. Miksi tämmöiset iskevät aina silloin, kun olisi intoa lähteä urheilemaan? En ymmärrä. Tietenkin tässä voinee vaikuttaa se, että olen nyt juuri altistunut uusille ihmisil... uusille pöpöille, uudessa työpaikassani. Toivotaan, että tämä menee kohta ohi ja pääsen tehokkaasti elävien kirjoihin.

Kirjoista pääsenkin taas sujuvasti seuraavaan ajatukseen. Löysin nimittäin lukuhaasteen, jota ajattelin kokeilla tänä vuonna. Tässäpä sitä on tekemistä kerrakseen.

Lopuksi, koska olen tänään viettänyt suomalaisen musiikin päivää facebook-haasteen voimin. Saatte tekin osanne. Aloitin aamuni Tapio Rautavaaralla ja voisin palata niihin tunnelmiin lopputyöpäiväksi takaisin. Ah.