Olen kirjoittanut jo aiemmin absoluuttisia totuuksia sivuavan kirjoitelman. Mainitsin jo silloin, ettei mielestäni sellaisia olekaan kuin absoluuttiset totuudet. Tähän perustuu myös blogini nimi, koska täällä tuon julki vain omaa totuuttani, omaa näkökulmaani. Se, mitä mieltä muut ovat minun totuudestani, on sitten taas niiden muiden ongelma. Samaa mieltähän ei ole pakko olla. (Ikävämpi ihminen sanoisi tässä vaiheessa, että silloin kyllä on vapaaehtoisesti väärässä.. minähän en toki ole ikävä ihminen.)
Ottaakseen selvää muiden totuuksista, on pakko irroittaa omastaan ainakin hetkeksi, sen verran että voi vastaanottaa sen toisen näkökulman. Jos sattuukin niin onnellisesti, että keskustelukumppani katsoo maailmaa samasta kulmasta kuin itse, tuntuu totuuksien jakaminen aika paljon helpommalta. On olemassa ihmisiä, joille ei osaa tai halua puhua, vaikka mitään ilmeistä syytä ei ole näkyvillä. Väitän, että tämä on nimenomaan kiinni siitä, että tällöin kyseessä olevat ihmiset eivät vain puhu samaa kieltä tai näe maailmaa samalla tavalla. Toki jotkut ihmiset kieltäytyvät näkemästä muitten totuuksia ja uskovat sokeasti vain omaan maailmankuvaansa.
Tästä päästään taiteeseen nimeltä Kommunikaatio. Olen itse aina ollut niitä ihmisiä, joiden on hyvin vaikea lausua ääneen päänsisäisiä liikkeitä tai tunnemaailman asioita. Useimmiten olen tyytynyt hyvin pitkään lähinnä kuuntelijan rooliin, mutta tänä vuonna on onnistunut tulemaan vastaan ihmisiä, joille olen huomannut hyvin helposti vuodattavani isojakin asioita. Hämmentävää, ehkä jopa hiukan pelottavaa, mutta toisaalta huomattavan vapauttavaa. Puhuminen tuntuu helpottavan tungosta pään sisällä, ajatuksia tahtoo olla liikaa, jopa siinä mittakaavassa, että ne haittaavat elämistä ja tekemistä. Toki edelleen on hyvin harvinaislaatuista, että kohdalle osuu ihmisiä, joitten kanssa huomaa puhuvansa lähes täydellisesti samaa kieltä. Ja hyvin helposti luisun edelleen siihen vanhaan moodiini, jossa lähinnä kuuntelen, varsinkin jos käynnissä on samanaikaisesti monta keskustelua päällekkäin.
Pienen ikäni olen purkanut tuntemuksiani ja ajatuksiani kirjoittamalla, kuitenkin tajusin ihan vastikään, että kirjoitan myös yksityiset kirjoitelmani kiertoilmaisuin, vaikka tarvetta moiselle ei olisi. Eihän niitä kuitenkaan ole tarkoitettu kenenkään muiden silmille. Tuntuu jotenkin siltä, että yrittäisin piilottaa koko totuuden jopa itseltäni, kun kieltäydyn puhumasta asioista niiden oikeilla nimillä. Tietenkin toinen vaihtoehto on se, että ylisuojelen yksityisyyttäni. Saattaahan päiväkirjakin päätyä vääriin käsiin, eikä vierailla ehkä ole syytä tietää ihan kaikkea minun sielunelämästäni.
Sanoo hän, joka kirjoittaa elämästään internetiin. Olen kovin looginen.
Kun makaa kotona sairaana viikon, ehtii ajatella liikaa. Pelkoja, toiveita, haaveita. Kaikki tuntuu olevan sumun peitossa, kaukana, mutta silti niin häiritsevän lähellä, siinä juuri ja juuri ulottumattomissa. Näet, mutta et saa siitä selvää, kuulet, muttet ymmärrä sanoja. Tavoitteesi roikkuu silmiesi edessä, mutta et saa siitä kiinni, vaikka kuinka yrittäisit. Odottaminen tuntuu tuskaisalta.
Kuumehoureisena tuijottaa seinää ja näkee siellä asioita, joita ei oikeastaan ole. Pelottavia, pimeitä kuvia, jotka liikkuvat varjojen ja valojen rajamailla. Kuumaan ja kylmään vajottavat tunteet tukehduttavat ja vievät syvemmälle pelkoihin ja kipuihin. Vainoharhat vaanivat mielen reunamilla, odottaen sitä hetkeä, jolloin houreisen mielen raja-aidat kaatuvat.
Kaiken tuon pimeän keskellä on kuitenkin se toiveista ja haaveista rakennettu pieni pilvilinna. Se, jonne paeta ennen kuin varjot saavuttavat sielun. Siellä kynttilän lämpimässä valossa on turvallinen ja hyvä olla. Ja jossain vaiheessa vihdoin huomaat, ettet olekaan yksin. Heräät siihen tunteeseen, että on hyvä olla. Mieli rauhoittuu, kun varjot hajoavat hiljalleen auringonvaloon.
Ja vihdoin, kun houreet hellittävät, näet sen, mikä siinä lähellä on. Saat kiinni siitä, mitä olet odottanut. Haaveesta saattaa sittenkin tulla totuus. Ainakin tämän hetken voit olla onnellinen.
Viime viikonloppu oli täydellinen. Maailma oli täydellinen ja elämä oli todella onnellista. Koko viikonlopun oli läsnä maailman ihanimpia ihmisiä, läheltä ja kaukaa. Minä nautin koko sydämestäni siitä seurasta, jota olin odottanut saapuvaksi jo heinäkuusta asti, ja siitäkin jota olin odottanut vasta vähän vähemmän aikaa. Yhtä kaikki, seura oli täydellistä. Punaviini virtasi ja musiikki soi.
Tällä linjalla jatkettiin pari päivää. Välissä tosin vein tuon pikkusiskoni "Isoon Kaupunkiin" ostoksille, itse löysin muun muassa täydellisen paidan ja korvakorun itselleni. Pikkusisko puolestaan olisi ostanut koko Carlingsin tyhjäksi, jos tili olisi antanut myöden. Tunnelma pysyi sujuvasti katon tuntumassa koko ajan. Erinomaiseksi tilanteen teki myös se, että kaikki läsnä olevat ihmiset tuntuivat pärjäävän yhdessä ja paikalla oli vain hyviä ihmisiä. Turvallinen ja hyvä pienen ihmisen olla. Lauantaina koitti sitten se heinäkuusta asti odotettu The Päivä.
"Aamupalaa" mentiin nauttimaan paikalliseen siipiravintolaan, josta sitten pyörittiin täyttämään alkoholivarantoa, tein kaavaani poikkeuksen ja ostin valkoviiniä, spritzerit ovat erinomainen korvike siiderille. Ja siitä sitten takaisin pohjustusten pariin kotio. Siipiravintolan tarjoilut saattoivat olla eräille jopa vähän liikaa, sillä kevyttä pahoinvointia koettiin vähintään kotimatkan ajan, jotkut vähän pidempäänkin. Valmistautuminen kesti persoonasta riippuen kaiken välillä 15 minuuttia - 3 tuntia. Itse sijoituin tuolla skaalalla jonnekin ehkä puolivälin tienoolle, varsinkin koska laskin siideripullon tyhjäämisen osaksi valmistautumista. Valmistautumiseen kuului toki olennaisena osana tulevan illan fiilistely, toki dj:ksi päätynyt kämppikseni saattoi vähän rikkoa kaavaa välillä.
Parin illan suojakännin vaikutus oli itseasiassa kovin toivottu. Tunnelma oli kaikenkaikkiaan onnellinen. Minäkin, drama queen deluxe, onnistuin pysymään pelkästään "rakastan kaikkia"-humalatilassa käytännössä koko lauantai-illan. Mukaan tarrautui jo ennen keikkaa mitä hienoin paita. Poikkeuksellisen hyvän muotoinen ladyfit-paita, oli nimittäin pituutta keskimääräistä enemmän. Lupaan, etten kehitä kokokriisiä tälläkertaa siitä, että olen verhoutunut L-koon vaatteeseen. Tämä kun sopii päälleni kuin valettu. Keikan aikana havaitsin hämmästyksekseni, että maailmassa on oikeasti mukavia ihmisiä, kun sain laukusta tipahtaneen paitani takaisin. Tuli siitäkin hyvä mieli.
Itse asiaan. Keikka oli keskimäärin täydellinen. Paikka valikoitui kätevästi siten, että näin koko keikan melko lailla esteettä. Ja sain fiilistellä kaikessa rauhassa biisejä, jotka menevät syvälle sieluun ja sydämeen. Sinä iltana taivas oli maan päällä. Karnivool oli autuas. Kyseisen bändin musiikki ei itseasiassa ole missään vaiheessa ollut minulle sellaista mitä lauletaan tai huudetaan mukana, vaan pikemminkin sellaista, jonka avulla päästetään mieli lentoon. Melankolian värittämä tunnelmallisuus tuntui keikallakin kovin kotoisalta äänimaailmalta. Musiikki tuntui siniseltä ja violetilta. Rauhallista, tummaa ja tunteellista. Kaunis ei vielä pysty edes aloittamaan kuvailua siitä, mitä tuo musiikki oikeasti on. Se vie syvään mutta kirkkaaseen veteen, jossa kaikki tuntuu onnellisuuden verhoamalta.
Onnettomuudekseni en muista kovinkaan monien biisien nimiä, päänsisäinen defect, mitkään nimet eivät jää mieleen, ellei niitä tao sinne. Tässä tapauksessa biisien nimet ovat jääneet opettelematta aika pitkälti sen takia, että yksinkertaisesti nautin musiikista niin paljon, etten varsinaisesti seuraa sitäkään, että missä kohtaa levyllä biisi vaihtuu toiseksi. Minä uppoan siihen musiikkiin aivan kokonaan ja unohdan aikalailla kaiken muun. Samoin kävi keikallakin, leijailin omissa sfääreissäni enkä juurikaan ei ehtinyt edes ajatella moisia. En nyt ihan äkkiä muista missä tai milloin olisin kokenut olevani noin lähellä täydellistä onnea. Vähän saatoin ei-ihan-niin-salaa jopa pyyhkiä silmäkulmiani, kun tuntui niin hyvältä. Viimeksi musiikki on saanut moisen aikaan noin vuosi sitten, kun olin katsomassa Monon keikkaa Nosturissa.
"New Day", joka on Karnivoolin biiseistä eniten omaa elämääni koskettava ja näin ollen ehdoton suosikkini, soitettiin koko setin viimeisenä biisinä. Silloin minäkin huusin mukana, ja minusta oikeastaan joutui pitämään kiinni, etten aivan lähtenyt lentoon. Olin niin kovin onnellinen ja vierellä oli ihminen, joka tuntuu minusta nyt niin uskomattoman hyvältä. "Hey, let's get lost in the crowd, while Searching for something worth holding Hey, let's get still lost in the crowd I'll show you so much more" Silläkin uhalla, että toistan itseäni. It's a New Day!
PS. Viikonlopun paras soitinhan oli sitten ilmarytmimuna!
Viime aikoina olen kärsinyt massiivisesta housuongelmasta. Tosin siihen suuntaan, että kaapista löytyy kahdet sopivankokoiset niistä 30 parista, jotka siellä on, loput ovat liian isoja. Ja jotta tilanne olisi täydellinen, nämä kahdet sopivankokoiset ovat molemmat omilla tavoillaan hankalat. Toiset ovat "vääränmuotoiset" ja toisista on vetoketju rikki. Oh joy.
Yritin aikaisemmin ratkaista ongelmaa tilaamalla ehkä maailman hienoimmat housut nettikaupasta. Nettikaupoista tilaamisessa on aina se omansorttisensa "toisaalta", kun et voi tietää mitä saat. Tässä toki kävi niin kuin pelkäsinkin, ne "mittojen mukaan sopivat" housut… olivat sitten täysin väärän muotoiset. Onko tosissaan nykyään niin, että ihmisiltä (tai lähinnä naisilta) puuttuu ruumiistaan sellainen pieni osa kuin lantio? Nimittäin nuo tilatut housut saivat aikaan käsittämättömän kokokriisin, sillä tarkoista mittauksista huolimatta nuo "oikeankokoiset" housut eivät vain suostuneet sopimaan päälleni. Nyt nuo housut odottavat tuossa vieressä, että kannan ne asiakaspalautuksena postiin. Koska kyse on MaailmanHienoimmistaHousuista ™en millään malttaisi luopua niistä. Tosiasia tosin on etten tule koskaan mahtumaan niihin, joten ehkä ne on syytä kantaa pois.
Tuskailin muutaman päivän tämän asian kanssa, kunnes suunnattiin kavereitten kanssa Idioottiparkiin ostoksille. Minä sitten vihaan housujen ostamista. Itseasiassa ylipäätään vaateostoksilla käyminen on hieman ankeaa. (This was an understatement.) Mielessä kävi jo useampaan otteeseen, että alan pukeutua vain hameisiin, sillä vaatevuorien kantaminen sovituskoppiin vain toimittaakseen ne takaisin hyllyille on todella turhauttavaa. Testasin päälleni tunnin aikana noin 20-25 paria farkkuja (jotka luonnollisesti ovat 1) maailman kätevin vaate, kun ovat sopivat ja 2) maailman vaikeimmin sopiva vaate. Convenient, ain't it?). Tuota suorittaessa aloin olla myös varma, että minusta jää jälkeen vain sulanut lätäkkö. Nimittäin niissä pienissä karsinoissa, joita kutsutaan sovituskopeiksi, on aivan hävyttömän kuuma.
Tuon kaiken tuskan lopputulos oli kuitenkin huomattavan palkitseva. Minulla on nyt neljät uudet housut, halvemmalla kuin useimmat ihmiset ostavat yhdet farkut. Not bad. Lisäksi kokokriisini suli siinä vaiheessa, kun onnistuin ostamaan normaaliin verraten kokoa pienemmät housut, jotka olivat täydelliset. Nyt pitää enää totutella siihen, että noista housuista kahdet olivat väärän väriset, mutta tuntuivat niin hyvältä, että oli aivan pakko ostaa. Ei sopivien farkkujen löytäminen ole niin jokapäiväistä, että voisi jättää väliin.
Tuo eilinen onnistuminen tuli kyllä huomattavan hyvään vaiheeseen, koska huomenna on luvassa hermostuneisuutta melkein jaettavaksi asti. Onneksi myös loppuviikolla on luvassa mukavuuksia, niin saa tavallaan palkitsemisen kaiken hermoilun jälkeen. Loppuun vähän aggressiivista musiikkia, joka kuvastaa tuntemuksia, joita housujen ostaminen ihmisessä herättää. We all deserve a life in Hell.
