Take Me Home

Juhannus. Eipä paljon jaksanut sade harmittaa, kun viikonloppu meni enemmän tai vähemmän muuttopuuhissa. Ei, minä en muuttanut. Avecin omaisuus siirrettiin vanhempieni suosiollisella vaikutuksella minun luokseni, sillä kämppis oli poistunut asunnosta jo viikkoa aikaisemmin. Olin ottanut asian esille reilua kuukautta aikaisemmin muuannella puistoviinillä. En kuitenkaan uskonut, että tämä kävisi ihan näin äkkiä. Tosin eipä tuossa kolmen asunnon järjestelmässä paljon järkeä ollut.

Muutto on aina stressaavaa. Mutta tässä oli nyt useampikin liikkuva osa, jotka vaikuttivat suorituksen vaikeuteen. Ensimmäinen ja vaikuttavin aspekti oli se, että Avec on tätä nykyä reissutöissä Helsingissä ja viettää näin ollen siellä viikot. Pakkaaminen näin ollen delegoitui allekirjoittaneen osalle melko suurelta osin. Toinen ongelma oli sitten tuo muuttopäivä. Juhannusaatto ei ole ihan helpoin mahdollinen päivä saada apulaisia muuttoon. Paikalle eksyivät allekirjoittaneen vanhemmat ja yksi kaveri. Suurin osa tavaroista saatiin siirrettyä kolmella ajolla, minkä jälkeen vanhemmat poistuivat juhannuksen viettoon ja kaveri saatiin siivous- ja purkuavuksi. Kolmas aspekti liittyy edelliseen, sillä oma äiti ei ole ihan helpoin muuttoapulainen. Varsinkaan minun tapauksessani. Ilmassa oli tasainen tulva sanallista palautetta käytännössä koko ajan kun olivat paikalla. Muutama reissu tehtiin vanhalle kämpälle vielä kävellen jälkeenpäin, sillä vaikka yritin niin kaikki tavarat eivät tulleet mukaan. Nyt se on ainakin tyhjennetty ja siivottu. Tänään sieltä tullaan vielä noutamaan kierrätykseen sänky ja sohva. Sen jälkeen sinne ei tarvitse enää mennä.

Tuossa kämpässä ikävä tulee lähinnä saunaa. Muutenhan tuo oli meille, siis minulle ja Avecille, aivan liian pieni. Keittiössä puuhastellessa oli jompi kumpi koko ajan toisen tiellä, makuuhuoneessa mahtui olemaan käytännössä vain sänky ja olohuoneessa sopi olemaan vain yksi sohva. Nyt meillä käytössä on kolme huonetta ja keittiö. Ja minulla on sisustusvisioita. Onneksi Avec sanoi, että saan toteuttaa itseäni siellä melko vapaasti.

Yhdestä huoneesta on tekeillä "harrastehuone", mihin sijoitetaan sitten kaikki musiikki-, maalaus- ja kirjoitustarpeet. Siellä saa sijaita myös vierassänky, jonka ajattelin asemoida siten, että se voi toimittaa sohvan virkaa, kun kukaan ei ole sitä käyttämässä nukkumiseen.

Makkariin voisi sijoitella kirjahyllyä, sillä lukeminen tunnetusti tulee suoritettua lähes aina nukkumaan mennessä. Ehdoton edellytys tälle on sitten tietenkin yöpöytä, jolle kirjan voi kädestään laskea. Paitsi tietenkin jos nukahtelee kirja kädessä, kuten allekirjoittaneella on tapana.

Kun huonekaluja sijoittelee hajautetusti eri huoneisiin, pysyy asunnossa ainakin omaa silmääni miellyttävä avaruuden tunne. Olohuoneeseenkin toki tarvitaan kirjahyllyä, mutta se tullee enemmän leffa- ja pelikäyttöön.. sitten joskus jos ja kun on olemassa konsoli, joita varten kaappia oikeasti tarvitaan. Myös CD-tornit voinevat sijoittua olohuoneen puolelle, vaikka soitin luultavasti sijaitseekin jatkossa makuuhuoneessa. Olohuoneeseen muodostui oikein näppärän näköinen TV-taso Avecin vitriinin osista. Eteinen tulee kaipaamaan kenkäkaappia, ellen sitten sovella tähän tarkoitukseen jotain jännittävää. Kuvia sisustuksesta tullee sitten kun se alkaa olla lähempänä valmista.

Seuraavan muuton osalta on sovittu seuraavaa:
1) Hankitaan muuttofirma ja pakataan kunnolla ja ajoissa.
2) Muuttosiivouspalvelu hankitaan kierrätyskeskukselta. Tätä ennen en ole edes tiennyt, että moinen on olemassa. Kyseisellä palvelulla vanhasta kämpästä kuljetetaan pois kierrätykseen tai kaatopaikalle menevät tavarat ja lisäksi suoritetaan siivous.
Tällä tavoin säästyy paitsi oma lihasvoima myös hermorakenne.

Vaikka kuinka sanoisin, etten pidä muuttamisesta, lienee pakollista muuttaa suhteellisen kohta uudemman kerran. Suunta riippuu lähinnä siitä, miten työasioiden kanssa käy. Koti on kuitenkin siellä, missä olen Avecin kanssa yhdessä.

Lopuksi vähän koti-aiheista musiikkia. Anneke van Giersbergen - "Take Me Home".

Kell' onni on...

Niin. Miten tuo lause pitäisi jatkaa loppuun? Viime aikaisten Facebookissa levinneiden positiivisuushaasteiden ja niistä sittemmin vastareaktiona muodostuneiden negatiivisuushaasteiden hämmentämänä olen päätynyt pohtimaan positiivisuutta ja ihmisten reaktioita siihen oikein pidemmän kaavan mukaan. Keskusteluihin on päätynyt osallistumaan useampikin kavereistani.

Ensimmäinen kysymys, joka mieleeni on tehnyt pesän on, miksi pitää olla haaste, että saa olla positiivinen? Tietenkin haasteen tarkoitus on etsiä elämästä positiivisia asioita, olkoonkin sitten miten pieniä tahansa. Toivottu lopputulos haasteelle lienee se, että se pienten positiivisten näkeminen leviäisi laajemmalle persoonan elämään. Runsaista pienistä positiivisista kertyy ajan kanssa niin paljon, että se vastaa isoa positiivista. Ja ajan kanssa, mitä enemmän näkee pieniä positiivisia, alkaa huomata ehkä senkin, että elämä on kaiken kaikkiaan aika hyvällä tolalla.

Tästä päästään seuraavaan kysymykseen, miksi pitää perustaa "tasapainottava negatiivisuushaaste" positiivisuuden kumoamiseksi? Negatiivisuutta tässä maassa piisaisi rajojen yli vietäväksi asti. Kaikkihan varmasti tuntevat urbaanin legendan miehestä, joka Yhdysvalloissa meni lääkäriin ollessaan "vähän allapäin". Mies diagnosoitiin erittäin vakavasti masentuneeksi, kunnes selvisi, että tämä on kotoisin Suomesta. Mies todettiin vain vähän väsyneeksi ja sai pari päivää sairaslomaa nukkuakseen kunnolla. Jaa, että suomalaisetko pessimistejä tai negatiivisia? Olen sitä mieltä, että negatiivisuushaasteessa on mieltä vain siinä tapauksessa, että sitä käytetään sarkastisesti. Muuten tuollainen ei sovi tähän jo valmiiksi pessimistiseen kansaan, kun tarve olisi täysin päinvastaiselle herättelylle, mikä tuon alkuperäisen haasteen tarkoituskin oli.

Miksi positiivisuus herättää suomalaisissa niin paljon negatiivisuutta? Onko kyse vain siitä, että on kovin vaikea sulattaa muiden onnellisuutta? Silloinhan puhutaan ihan tyylipuhtaasta kateudesta, koska muuta syytä ei voi olla siihen, että ei voi olla onnellinen toisen puolesta. Tunnen kyllä ihmisiä, jotka ovat aidosti onnellisia myös muiden onnesta, sellaiset vain ovat valitettavan harvassa.

Erityisesti suomalaisille tuntuu olevan ominainen reaktio positiivisuuteen äärimmäinen vastenmielisyys. Onnelliset ihmiset ovat "ällöttävän positiivisia" tai sitten positiivisiin asioihin kommentoidaan muuten vain huomattavan negatiivisesti. Ei voi kuin ihmetellä miksi? Muiden onni ei kuitenkaan ole keneltäkään pois. Pikemminkin sen pitäisi olla toisin päin. Jaettu ilo on erään sanonnan mukaan kaksinkertainen ilo. Usein kuitenkin jaettu ilo aiheuttaa vähintään jonkun negatiivisen kommentin, jota toki selitellään hyvin usein vitsillä, mutta kun tätä toimintaa katsoo ja kuuntelee päivästä toiseen, ei enää oikein usko pelkkään vitsailuun. Mikään ei mielestäni oikeuta väheksymään toisen onnea, ei edes se, että itsellä menee huonosti. Itse olen ainakin kokenut huonoina aikoina lähinnä helpotusta kavereiden onnesta, että edes ystävät voivat hyvin vaikka itse ei oikein jaksa. Minusta on ihana nähdä onnellisia ihmisiä, vaikka olisivat vieraitakin.

Aidon onnellisuuden nimittäin näkee ja tuntee päälle päin. Kukaan ei pidä esittämisestä tai teeskentelystä, sellaisissa yhteyksissä ymmärränkin lievän vastenmielisyyden, mutta olen sitä mieltä, että tässä maassa se vähäinenkin positiivisuus ansaitsee tulla vain tykätyksi, eikä suinkaan haukutuksi. Millä muulla tähän maahan saisi aikaan positiivisemman kehityssuunnan?

A downward spiral is an neverending chain reaction. Something's got to stop the flow!

Lopuksi tuoretta Deviniä tällä kertaa Casualties Of Cool-kokoonpanon kanssa. Mountaintop, olkaa hyvät.