The future is yet to come

Ihmisellä pitäisi aina olla jotain mukavaa odotettavaksi. Ensi kuussa, joka alkaa huikeasti huomenna, on luvassa kaikkea ja vaikkamitä. Mahtavasti heti alkuun on tiedossa massiiviset Halloween-bileet. Pukujuhlat ovat aina hauskoja, mistä syystä olen omat syntymäpäivänikin ajatellut pitää jatkossa aina teemoitettuna. Viimeksi pidettiin kelttibileet, seuraavana on luvassa "Level Up!" Viime Halloweenina olin häissä. Poikkeuksellisen hauskaa. Kuvassa voi sanoa olevan "The Darkly Ones".

No mutta, Halloweenin lisäksi on tiedossa jo aikaisemmin mainostamani Karnivoolin keikka. Tuolla viikolla paikkakunnalla sijaitsee myös ihanainen henkinen pikkusiskoni, jota näen aivan liian harvoin, mutta aina jatketaan siitä mihin on viimeksi jääty. Tällä kertaa aikaakin on käytettävissä enemmän kuin aikaisemmilla kerroilla.

Seuraavana maanantaina ollaan isohkolla porukalla menossa todistamaan Musen keikkataltiointia elokuvateatteri Plevnaan. Huomenna on lipun nouto, koska lauantaina ei ehdi mitään sen Halloweenin ja siihen valmistautumisen takia. Pitänee muistaa myös noutaa OPM (tässä tapauksessa oma pussi mukaan, koska ajattelin ostaa itselleni valkoviininyssykän). Keikkataltiointi on nauhoitettu Roomassa "The 2nd Law"-kiertueelta. Itsehän kävin todistamassa kyseistä settiä Helsingin keikalla, and my god how sweet that was!!

Tuosta viikonpäästä on tiedossa samaisessa elokuvateatterissa esitettävä livestream Skottilaisesta Näytelmästä, jonka nimeä ei saa lausua ääneen. Mutta koska minä vain kirjoitan, niin kerrottakoon kaikille, että kyseessä on Macbeth. Näytelmä tulee suorana streamina jostain päin Britanniaa. Naispääosaa esittää Alex Kingston, nainen, joka esitti River Songia parissa Doctor Who:n tuotantokaudessa. Saatan joutua käyttämään kaiken itsehillintäni, etten totea "Hello Sweetie" Alexin puolesta.

Samaisen viikon viikonloppuna tapahtuu tapahtuma, josta en ole järin innoissani, mutta kun lupasin niin… Joudun siskonlikkojen lapsenvahdiksi. Ehkä sen nyt yhden viikonlopun kestää. Pitää sitä ennen muistaa tuunata hermot tasosta "lehmä" jonnekin ylöspäin. Lehmänhermothan mulla on jo valmiiksi. Onneksi auktoriteettini noitten tyttöjen on sitä luokkaa, että ei tarvitse kuin katsoa hiukan hitaasti niin vaikenevat hyvin nopeasti. Vanhin noista tytöistä kuuleman mukaan käy rippikoulua ja minutkin sitten kutsuttiin konfirmaatioon. I need an excuse to weasel out of this… tarvitsen tekosyyn näätäillä ulos tästä.

Jossain vaiheessa olisi suunnitelmana pitää myös kekrijuhla kavereitten kesken. Kekri, sikäli kun selitys on tarpeen, on eurooppalainen sadonkorjuujuhla. Vähän kuin amerikkalaisten kiitosjuhla, mutta vähän vähemmän glamoroitu. Suunnitelmissa on hirvipataa, uunijuureksia ja ehkä sienikastiketta. Ja toki punaviiniä. Pitäisiköhän jälkiruokakin kehittää? Saatan jättää sen muitten huoleksi, olen parempi noitten pääruokien kanssa.

Lopuksi perinteeksi muodostunut musiikkimaistiainen. Tällä kertaa mentäköön Museekkiin, koska Karnivoolissa on käyty jo. Ja The "2nd Law"'n ollessa aikalailla vieläkin ajankohtainen, otan biisin siltä levyltä. Arriving at the "Panic Station", Ladies and Gentlemen.

Afterlife

Tänään oli päivä, jota olen odottanut jo hyvän tovin. Kotimainen konemusiikkiduo Sin Cos Tan julkaisi uuden levynsä "Afterlife". Tutustuin bändiin viime vuoden kesänä, Flow-festivaaleilla. Siitä alkoi välitön rakkaustarina, vaikka osapuolet olivat konemusiikki ja minä. Myönnettäköön, että luisumiseni konemusiikkiin alkoi jo vuoden 2011 Provinssirockissa, missä kävin todistamassa itsestäänselvän Pendulumin lisäksi Qemists-nimistä ryhmittymää ja DJ Shadow'ta. Näistä erityisesti DJ Shadow teki melko lähtemättömän vaikutuksen, leijailevan tunnelmansa vuoksi. Pendulum ja Qemists puolestaan tarjosivat melko euforisen tanssiympäristön. Tästä tunnelmasta luonnollinen siirtymä oikeastaan olikin melko suoraan siihen, että aloin kiinnittää huomioni tarkemmin konemusiikin tarjoamiin sävyihin. Ja tästä edelleen luonnollisena jatkumona hankin itseni 2012 Flow-festivaalille raportoijan ominaisuudessa. Jännittävästi olin hyvin kotonani sen festivaalin indie- ja konepainotteisen musiikin parissa.

Tämä on tietenkin se vaihe, jossa kaikki tuntemani metallipuristit ovat valmiit lynkkaamaan minut munasarjoistani kattokruunuun. Frankly, my darlings, I don't give a damn. Not anymore. Olen tullut siihen tulokseen, että kaikilla on ihan täysi oikeus pitää siitä mistä haluavat. Minulla ei tokikaan ole velvollisuutta pitää siitä mistä muut pitävät. Mutta tajuan myös asian sen aspektin, että muillakaan ei ole minun makuni suhteen samaa velvollisuutta. Vaikka tietenkin omasta mielestäni minulla luonnollisesti on vain hyvä maku.

No. Takaisin aiheeseen. Sin Cos Tan on Jori Hulkkosen tuorein suuruuteen asti päätynyt projekti. Tällä kokemuksella, minkä tähän mennessä olen herran tuotoksista hankkinut, voin oikeastaan sanoa, että kaikki mihin Jori Hulkkonen koskee on kultaa. Sama näyttää pätevän parin kuuntelun jälkeen myös "Afterlifeen". Mieli ja sielu lepää pumpulinpehmeässä pilvessä, jonka tämän levyn musiikki luo ympärille.

Levyn avaa ensimmäisenä julkaistu sinkkulohkaisu "Limbo". Itsehän olin oikeastaan sitä mieltä, että kyseisen sinkun b-puoli "Love In The 21st Century" oli tuossa vaiheessa julkaistuista biiseistä se parempi. Se tavallaan tutumpi ja turvallisempi vaihtoehto, koska se meni enemmän yksiin tuon edellisen levyn kanssa. Kuitenkin kuunneltuani muutaman kerran koko "Afterlifen" läpi alkaa tulla selväksi se syy, miksi "Limbo" on levyllä ja sinkun b-puoli ei. Levy on kokonaisuudessaan tunnelmaltaan kepeämpi ja positiivisempi kuin edeltäjänsä.

Aivan helposti kuuntelijaa ei vieläkään päästetä, sillä vivahteita riittää edelleen melankolian kaikissa sävyissä, vaikka positiivisen kanssa hyvin paljon leikitellänkin. Biiseistä erityisesti "Avant Garde" erottuu, siinä esiintyvän vierailijan Casey Spoonerin vuoksi. Levy on kokonaisuutena kuitenkin poikkeuksellisen eheä ja äärettömän seesteisen kaunis kokonaisuus. Omaan korvaan miellyttäviltä kuulostavat eritoten levyn puolivälistä löytyvä "Heart On A Plate" ja levyn päättävä "Burning Man". Seuraavassa teille tarjolle tuo jo aikaisemmin mainittu "Limbo".

Olen kuunnellut levyä pääasiassa nauttiessani savulohisalaattia ja valkoviiniä. Pelkästään erinomainen yhdistelmä. Savulohen haalin omistukseeni näin eteläisessä suunnassa suhteellisen edulliseen kahdeksan euron kilohintaan. Viini sitä vastoin maksoi 12 euroa, joten se oli omaan kipurajaan nähden jopa aavistuksen kallis. Mutta You, Me & The Gatepost on tuohon ruokaan vain täydellinen seuralainen. Yleensähän en suuremmin nauti chardonnay-rypäleisistä viineistä, mutta tuossa on jotain aivan omanlaistaan taikaa. Se ei tokikaan ole VAIN chardonnay'ta… lisäksi sillä on kovin soma etiketti, ja nimi. Olen itseasiassa tuon etiketin pohjalta kirjoittanut joskus runontekeleenkin.

You, Me & The Gatepost

Silloin me katsoimme kaukaisuuteen Kalpeiden katuvalojen alla Syysyön hiljaisuudessa Ja sinun hengityksesi huurusi kylmenevässä ilmassa Minä huokasin salaa Katsellessani huoletonta leikkiäsi tuulessa leijailevien lehtien kanssa Hiljaisuus laskeutui tähtien syttyessä Lopulta olimme siinä Vain me kolme Minä, sinä ja tuo vaitonainen seuralainen Mies, koira ja portinpylväs

Hypocrites

Tulin tänään kirjastoon opiskellakseni journalismietiikkaa. Kirjoittaakseni esseetä, jota olen siirtänyt jo huomattavan suuren osan vuodesta. Melko välitön ärsyynnys kuitenkin aiheutti sen, että aloin sitten kirjoittaa Jotain Ihan Muuta. 

Tekopyhyys. That’s what all this is about. 

Ihmisiä vaaditaan olemaan kirjastossa hiljaisuudessa, pitäkää kännykkänne äänettömänä, älkääkä vain ainakaan puhuko. Kuitenkin tähän samaan tilaan saa tuoda itkevän lapsen, jonka äänenkäytöstä häiriintyy aika varmasti joku muukin kuin minä. Jos aiotaan vaatia vaikenemista, niin vaadittakoon sitä sitten kokonaisvaltaisesti. Muussa tapauksessa aion asennoitua anarkistisesti ja pitää kännykkäni päällä, siitä kuitenkin lähtee huomattavasti pienempi ääni kuin huutavasta lapsesta keskimäärin. 

Tietenkään ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää huomauttaa lapsen huutamisesta, koska “se on vain pieni lapsi”. Tämä toki pätee kaikissa muissakin ympäristöissä. Esimerkiksi kerrostalossa asuessa voi valittaa oikeastaan kaikesta, paitsi siitä, jos naapurissa itkee lapsi, vaikka se itkisi 25/7. Koiran haukkuminen on aivan yhtälailla elämään kuuluva ääni, mutta siitä saa silti känistä, vaikka se eläin haukkuisi vain päiväsaikaan. 

Luonnollisesti tämä koko skenaario kääntyy vielä niin päin, että jos lapsen itkusta sitten erehtyykin huomauttamaan, on itse se paha ihminen, joka ei ymmärrä. Ja naisestahan tulee kokonainen vasta, kun on synnyttänyt. Ainakin näin tuntuu olevan huomattavan monen äidin mielestä. 

Kumma kun synnyttäminen vie ihmiseltä kyvyn ottaa muiden tunteet huomioon. Millä järjellä on perusteltavissa, että toisia saa loukata verisesti, vain sen takia, että itse olet päättänyt tuoda tähän maailmaan yhden maanvaivan lisää? Koko ihmiskuntahan on mitä suurimmalta osin pelkkä maanvaiva sanan varsinaisessa merkityksessä, tämä planeetta voisi melkoisesti paremmin ilman. 

Voisiko kuitenkin ottaa huomioon muutkin näkemykset kuin vain sen oman mustavalkoisuutensa? Kaikilla ei ensiksikään ole mahdollisuutta saada lapsia, vaikka haluaisivat. Ja olkoonkin, että se omaa geeniperimää kantava pieni yksilö olisi kuinka ihana, on aivan turha olettaa, että se on sitä koko muun maailman mielestä. Ei, en kuvittele, että itsekään olisin kaikkien mielestä mikään maailman viehättävin yksilö. Mutta en pidä siitäkään, että minut yritetään tunkea muottiin, jonka ääriviivat ovat ristiriidassa omieni kanssa. En kuitenkaan oleta, että muu maailma jakaisi mielipiteeni. Absoluuttisia totuuksia ei ole olemassakaan.

En puutu muiden tekemisiin, elleivät sitten tunkeudu minun elämääni arvostelemaan. Minua ei rehellisesti sanoen suuremmin edes kiinnosta muitten ihmisten elämässään tekemät ratkaisut, joten miksi minulla sitten pitäisi olla sen enempää selittelyvelvollisuutta muita kohtaan? Eikä tätä nyt pidä ottaa niin, etten kuuntelisi, jos ystävilläni on huolia. Tottakai kuuntelen, ja jos vain mahdollista, yritän auttaa parhaan kykyni mukaan. Minä vain en ota kantaa siihen mikä on oikein tai väärin, paitsi kysyttäessä, koska oikeat ratkaisut tuntee vain se tilanteessa elävä ihminen. 

Tiedän kyllä omasta kokemuksestani, että kokonaiskuvan näkeminen ei aina ole kovin helppoa, jos itse istut keskellä kuvaa. Silloin on hyvinkin tarpeellista kysyä muilta, mitä kuvassa näkyy. Aivan oma lukunsa on kuitenkin se, että uskooko siihen muitten näkemään kuvaan kuitenkaan. Se saattaa vaatia vähän vakuuttelua, mutta kummasti, aivan yhtälailla kuin itseltään osaa kieltää totuuden, on myös mahdollista nähdä se, minkä niin kovasti itseltään haluaa piilottaa. Joskus on aivan terveellistäkin antaa sille pelottavalle totuudelle mahdollisuus. Se saattaa joissain tapauksissa olla pelastus joltain paljon vaarallisemmalta. 

Äänimaailman voi onneksi sulkea pienin apukeinoin itsensä ulkopuolelle ja tuo pahaenteisesti tuijottava journalismietiikan kirjakin saattaa vielä tarjota minulle käyttökelpoisen informaatioähkyn, josta sitten voin kirjoittaa ajatusoksennuksenomaisesti esseen. Tämän aktiviteetin taustaksi ja äänieristeeksi itseni ja maailman välille valitsin erinomaisen instrumentaalibändin, Mono. Tässä siitä maistiainen niille, joita nyt sattuu kiinnostamaan. 

Pitäkää totuutenne. Minä sulkeudun kuplaani. Palaan taas tähän maailmaan jossain toisessa hetkessä.

Full Moon Madness

Tänään on täysikuu. Ja kuin taikaiskusta, koko päivän taivaalla roikkunut paksu harmaa pilvimassa on kaikonnut ja saan ihastella tuota luonnon hellempää valoilmiötä ihan täysin siemauksin. Täydenkuun aikaan monet ihmiset valittavat nukkuvansa huonosti, minulla asia on useimmiten ollut päinvastoin, nukun yleensä keskimääräistä paremmin. Se ei tokikaan vaadi kovin paljon, koska noin normaalitilassa nukun huomattavan huonosti. Sellainenkin kuuluu olevan kuin kuuhulluus, en sitten tiedä onko tällä todellisuuspohjaa, mutta joissain uskomuksissa täydelläkuulla ihmiset muuttuvat jollain tapaa mielenhäiriöisiksi.

                                          Kuva: National Geographic

Täysikuu on mystiikan ja taikuuden aikaa, mikäli vanhakantaisiin uskontoihin on uskominen. Monien taikojen tehon uskottiin olevan suurempi, kun ne tehtiin täydenkuun aikaan. Pahojen loitsujen teho puolestaan kuuluu olleen voimakkaampi uuden kuun aikaan. Mytologioissa ja taruissa monien olentojen liikuskelu tunnutaan liittävän nimenomaan täydenkuun aikoihin. Toki kaikille tulee ensimmäisenä mieleen ihmissudet, mutta kansantarustoista löytyy monen moisia muitakin mörköjä täydelle kuulle tarjottavaksi. Äkkiseltään voitaneen mainita ainakin täydenkuun aikaan munitusta kukon munasta syntyvä basiliski ja täydellä kuulla haudastaan nouseva muumio.

Henkilökohtaisesti olen erityisen viehättynyt kelttiläisestä mytologiasta. Syytä tähän viehtymykseen en tiedä. Olen jo jokusen vuoden säännöllisen epäsäännöllisesti etsinyt tietoa ja taruja kelteistä. Viime keväänä YLE Teema esitti valtaisaksi riemukseni sarjan Celtic Monsters, jossa kerrottiin taruja Irlannin, Skotlannin, Walesin ja Bretagnen kansanperinteestä. Sen lisäksi, että siinä esitetyt tarinat olivat erinomaisen kiehtovia, pidin aivan valtavasti siitäkin, että osa tarinoista kerrottiin sikäläisillä kielillä. Enhän minä niistä mitään ymmärrä, mutta ne kuulostavat kovin viehättäviltä ja saivat tarutkin tuntumaan jotenkin autenttisemmilta. Hetken yritin itsekin opetella iirin kieltä, itsekseni. Totesin kuitenkin, että se saattaisi olla melkoisesti helpompaa jonkun kanssa tai avustuksella. Enkä nyt aivan äkkiseltään keksi ketään, joka haluaisi opetella iiriä, ihan vain huvikseen.

Kelttien mytologian hienoin piirre on minusta itseasiassa se, että halutessaan noihin tarustoihin voi uskoa tänäkin päivänä. Lisäksi niissä on se melko erinomainen piirre, että likimainkaan kaikissa tapauksissa ei ole itsestään selvää onko se myyttinen olio hyvä vai paha vai onko kumpaakaan. Harmaan sävyt ovat aina kiehtovia. Jotta voisin ottaa asiasta lisää selvää, minulla tälläkin hetkellä notkuu tuossa sohvan käsinojalla tiiliskiven kokoinen kirja nimikkeellä "The Mammoth Book Of Celtic Myths And Legends".

Jos olisin elänyt siihen maailmanaikaan, kun keltit olivat Euroopan valtakulttuurina, olisin päätynyt bardin ammattiin. Bardihan oli siihen aikaan kiertävä tarinankertoja. Bardit olivat kirjaviisaita persoonia, jotka kulkivat kaupungista toiseen vieden mukanaan uutisia, mutta lisäksi tarinoita, lauluja ja runoja. Uskoisin, että minulla on suurin osa niistä ominaisuuksista kuin kyseisen ammatin harjoittajalta edellytetään. Kevyehkö sarkasmi mukaan lukien.

Nyt aion käyttää ainoan iirin kielestä mieleen jääneen lauseen ja toivottaa mahdollisille lukijoilleni hyvää yötä tämän otsikon mukaisen kappaleen myötä.

Oíche mhaith!

Home is where the heart is?

Jos koti on siellä missä sydän on, mutta ei tiedä missä sydän on, onko silloin koditon? Entä jos sydämensä löytää vain hetkittäin?

Olen usein kuvaillut ystävilleni, että minä elän ja hengitän musiikkia. Ei se ehkä kovin kaukana totuudesta olekaan, sillä olen aina kokenut olevani eniten elossa, kun olen keikalla. Katsomassa ja kuuntelemassa musiikkia, jota rakastan. Musiikki vie toiseen maailmaan, ainakin hetkeksi, jonnekin missä tämän maailman murheet eivät minua tavoita.

Olen sitä ihmistyyppiä, joka ahdistuu suurissa ihmismassoissa tai ylipäätään vieraassa seurassa. Olen mitä ilmeisimmin varsin introvertti yksilö ja viime aikoina vielä jopa aikaisempaa sulkeutuneempi. Pahimpina vaiheina jopa siinä mittakaavassa, etten halunnut poistua kotoa, ellei ollut ihan pakko. Tai sitten kavereitten piti vähän niinkuin käskeä, että nyt muuten mennään. Kaikkein mieluiten haluaisin valita itse ne ihmiset, joiden kanssa vietän aikani. Tämä hetkittäin hankaloittaa ihan normaalia olemista. Kuitenkin keikalla ihmismäärästä riippumatta, olo on aina vapautunut. Miksi? Tällä viikolla vihdoin aloin ajatella asiaa.

Keikalla olevat ihmiset ovat enimmäkseen siellä samaa tarkoitusta varten, nauttimassa musiikista. Kyseessä on siis ilmapiiri, jossa ihmiset ovat ainakin yhdestä asiasta samaa mieltä. Ympäristö on siis tietyllä tavalla konfliktivapaa alue, jossa on turvallinen olla. Musiikki vielä pehmentää oloa, kun siihen voi vain vajota ja unohtaa ympäröivät asiat ja ihmiset. Olo oikeastaan on kuin olisi kotona. Samanhenkisten ihmisten keskellä.

Seuraavan kerran pääsen keikalle marraskuun alussa, kun australialainen Karnivool saapuu Tampereelle. Samaan aikaan Tampereelle saapuu myös muuan paljon kaivattu ystävä. Tämä ihminen on minulle hyvin läheinen ja tärkeä vaikka välimatkaa meillä on aina ollut melko massiivisesti. Toisaalta, ehkä se on se henkinen läheisyys mikä kuitenkin vaikuttaa enemmän? Kun jakaa saman maailmankuvan, voi ymmärtää toista, vaikka välissä olisi valovuosia.

Lopuksi vielä makupala siitä, mihin marraskuussa ollaan menossa. Karnivool - New Day, olkaa hyvät.

So close

Päätin tänään taklata pitkään vainonneen tyhjän sivun syndroomani ja aloittaa kokonaan tyhjältä pöydältä. Liekö tyhjä pöytä sitten yhtään helpompi kuin tyhjä sivu. Tyhjää sivua tuijottaessa jää helposti siihen tilaan, jossa vain tuijottaa sivua ja kynää vuorotellen, eikä kumpikaan suostu käden tai aivojen kanssa yhteistyöhön, vaikka ajatuksia olisi pää täynnä. Taklauksen ultimaattinen tavoite on saattaa loppuun roikkumaan jääneet kirjoitustyöt. Ajatus tähän lähti kuitenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan siitä, että tänään yksi pieni asia johti toiseen ja toivon mukaan tästä päästään vielä siihen kolmanteenkin.

Katsoin aamuni ratoksi jakson verran Broadchurchia, osoittautui muuten varsin mainioksi brittisarjaksi, jota tähdittää suhteellisen erinomainen David Tennant. Suurin kohahdus tapahtui kuitenkin vasta ohjelman loppukrediittien aikana, jolloin soi niin järisyttävä biisi, että siitä oli välttämätöntä ottaa selvää tarkemmin. Artisti oli Ólafur Arnalds feat. Arnór Dan ja "So Close" oli biisin nimi. Rakastuin välittömästi ja silmittömästi. Tämän seurauksena olen käyttänyt maksuttoman spotify-aikani tältä kuulta lähes loppuun tänään kuunnellessani herra Arnaldsin tuotantoa. Pääasiassa instrumentaalia musiikkia, ja ah-niin-kaunista. Jos käsissäni olisi punaviinilasi, luultavasti itkisin siihen. 

Kyllä minä luultavasti jossain vaiheessa päädyn taas jatkamaan tuota sarjaakin, tämä ilta luultavasti kuitenkin kuluu loppuun musiikillisissa merkeissä. Kynttilöiden, hyvän kirjan ja teen kera tämä on ihan hyvä yhtälö. Hyvä kirja on tässä tapauksessa Terry Pratchettin "Unseen Academicals". Toimii erinomaisena irroittautumisena tästä maailmasta, Discworld on mainio paikka matkustaa tällaisina iltoina. Teeksi kaavailin jo aikaisemmin illalla testaamaani hibiscusta, eli kiinanruusua. Se oli soman punaista ja tuoksui uskomattoman hyvälle.

Nyt poistun keskuudestanne Discworldiin.

Hyvää yötä maailma.