Drones ?

Kuulin vastikään, etteivät ihmiset tutkimusten mukaan kuuntele enää kokonaisia levyjä. Itse olen aina kuunnellut levyjä kokonaisuuksina, ja koen, että yksittäisten biisien kuuntelulla jää uupumaan jotain olennaista. Kuitenkin tänään löysin itseni kuuntelemasta vuorotellen kahta yksittäistä biisiä.

Mikä minut ajoi näinkin epätyypilliseen tekoon? Muse on julkaissut tulevalta "Drones"-albumiltaan kaksi singleksi luokiteltavaa biisiä, "Psycho" ja "Dead Inside". Kokonaisen levyn puuttuessa biisien ympäriltä vaihtoehtoja ei juuri ole. Aloin sitten pohtia, miltä se yksittäisten biisien kuunteleminen oikeastaan eroaa kokonaisten levyjen kuuntelemisesta ja miten tämä nyt on vaikuttanut tulevan levyn odottamiseen.

Tietenkin voidaan aloittaa siitä, että miksi yleensä kuuntelen levyt kokonaisina. Mielestäni levyt on tehty kokonaisuuksiksi, jotka toimivat yleensä parhaiten kuunneltuna suoraan alusta loppuun. Irrallisten biisien kuunteleminen on minulle vähän verrattavissa siihen, jos katsoisi televisiosarjasta vain yhden jakson sieltä täältä. Ilmeisesti kaikki ihmiset eivät koe musiikkia samalla tavoin, sillä kuten mainitsin, nykyään musiikin kulutus keskittyy myös spotifyn tilastojen valossa yksittäisiin biiseihin.

Ilmeisesti ihmisillä ei ole aikaa kuunnella kokonaisia levyjä. Tätähän minä en tietenkään ymmärrä, koska musiikkia voi kuunnella mielestäni oikeastaan 24/7. Minulla on lähes jokaiselle tunteelle, toiminnalle tai vuorokauden hetkelle "sopiva musiikkinsa". Yleensä tunnen itseni jotenkin vaillinaiseksi, jos musiikki ei soikaan. Reagoin herkästi ympäristöstä kantautuviin hälyääniin, joten musiikki on myös eräs tapa pitää keskittymiskykyäni kasassa.

Nyt, kun tämä päivä meni käytännössä lähes kokonaan kahden biisin tahdissa, havaitsin, että aloin etsiä biiseistä eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä vanhempaan tuotantoon. Välissä oli pakko tarkistaa, onko esimerkiksi "Psychossa" oikeasti samaa soundia kuin parin levyn takaisella "Uprisingilla", vai kuvittelinko vain. Jottei kenenkään tarvitse kysyä, tulin siihen tulokseen, että biiseissä on samaa tematiikkaa lyriikoissa ja biisien tunnelma liippaa aika läheltä toisiaan, mutta eroavaisuuksia löytyy niin paljon, etteivät pienet yhtäläisyydet jääneet häiritsemään. Toinen asia, mihin kiinnitin biiseissä huomioni oli varsin suoraviivainen kantaaottavuus. Nyt on viimeinenkin vihjailu jätetty romukoppaan ja viesti on yhtä ilmeinen kuin lahna vasten naamaa.

Miltä tämä kaikki sitten tuntui? Tunne oli varsin sama kuin pienenä koettu huutava vääryys siitä, että jäätelötötterön pallo putoaa maahan yhden lipaisun jälkeen. Päällimmäiseksi jäi tunne, että tätä on saatava lisää. Tämä ei ainakaan helpottanut odotusta, sillä nyt olen muodostanut mielikuvan, jota sävyttää pieni pelonsekaisuus siitä, vastaako levy kuitenkaan muodostuneita odotuksia. Nyt ei kuitenkaan auta kuin odottaa.

Tässä vaiheessa koen aiheelliseksi jakaa jutussa sivutun sinkkubiisin "Dead Inside", silläkin uhalla, että tämän postauksen jälkeen näiden irrallisten biisien linkittely tuntuisi lukijoista tekopyhältä. Puolustaudun sillä, että kyseessä on hyvin usein biisi levyltä, joka on soinut kirjoittamisen aikana tai sitten muuten vain tilanteeseen sopiva kappale.

Vitutuksen sietämätön keveys

Kyllähän jokainen meistä tietää sen tunteen, kun ohimosuoni alkaa kiristää olosuhteiden aiheuttaman paineen takia. Usein kuulee sanottavan, että vitutuksen määrä on vakio, kohde vain vaihtelee. Päädyin miettimään tätä syvällisemmin, kun totesin taannoin, että määrä ei suinkaan ole vakio, vaikka kohteet vaihtelevatkin.

Määrä vaihtelee muun muassa sen mukaan, kuinka monta kohdetta elämään sopii kulloisellakin hetkellä. Lisäksi kohteen koko tai vaikuttavuus tuntuvat määrittävän sitä, kuinka massiivinen tuntemus vitutuksesta sitten lopulta kasvaa. Kohteen koko tässä tapauksessa tarkoittaa sitä paljonko se on läsnä elämässä ja vaikuttavuus sitä kuinka suuri tunteellinen vaikutus sillä on olemiseen.

Itselläni ongelmia aiheuttaa korostunut moraalikäsitys. Odotan muilta yhtä paljon kuin itseltäni, mikä tuntuu tässä maailman ajassa melkoiselta yliarvioinnilta. Koen jopa muihin kohdistuvan epäoikeudenmukaisen kohtelun lähestulkoon henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. Mutta annahan olla, kun koen itse tulleeni kaltoinkohdelluksi. Seurauksena saattaa olla hyvinkin hyinen ympäristö kanssaeläjille. Ja siis nimenomaan kylmä, eikä suinkaan räjähdysaltis. En ole räjähtävää sorttia.

Tästä päästään seuraavaan ongelmaan. Nimittäin olen todella huono tuomaan julki niitä asioita jotka aiheuttavat kaiherrusta. Tästä on useimmiten seurauksena se, että ulospäin näyttää melkein kaikki olevan normaalisti, mutta pään sisusta kiristää vanne. Sivulauseista saattaa pystyä tulkitsemaan, jos jotain on pielessä, mikäli tuntee minut kunnolla. Jos tuo vanne pääsee jossain vaiheessa sitten laukeamaan, on seuraus usein psykosomaattinen. Esimerkiksi monta päivää kestävä migreeni.

Pahimmillaan tämä saattaa toistua säännöllisesti, jopa joka viikko. Jos ajatellaan, paljonko kolmipäiväinen migreeni on joka viikosta, saadaan tulokseksi kaikki viikonloput. Ja miksikö viikonloput? Stressiperäinen migreeni tahtoo ainakin allekirjoittaneelle iskeä sopivasti siihen tilanteeseen, kun stressi laukeaa, edes hetkeksi. Tilanteen päätyessä tähän, lepo jää olemattomaksi, mistä luonnollisesti seuraa lisää stressiä. Näin meillä on valmis noidankehä.

Ja niitä aiheita, mistä tämä olemisen sietämätön keveys sitten johtuu. Tyypillisimmin vanne pään ympärillä kiristyy pääasiassa kahdesta syystä.
Muut ihmiset ja raha.

Jälkimmäinen on sikäli huonosti korjattavissa, että se ei kuulemma kasva puussa. Nyttemmin olen huomannut, ettei sitä tunnu saavan myöskään tekemällä töitä. Tai siis... ensinhän pitäisi olla niitä töitä. Tai niin, onhan mulla töitä, mutta vasta harjoittelumuodossa, mikä siis ei tarkoita palkkaa.

Ja muut ihmiset sitten. Olen yrittänyt kehittää keinoja siihen, että voisin välttää ei-toivottuja ihmiskontakteja tai olla kuulematta ulkopuolisia keskusteluja, jotka saattaisivat aiheuttaa mustia silmiä liian voimakkaiden facepalmien takia. Yleensä pyrin luomaan itselleni kuplaa musiikista siten, etten kuule ympäröivää maailmaa tai pakenemaan keinotekoiseen todellisuuteen kirjan avulla.

Usein tämä riittää, mutta joskus kohtaa niitäkin yksilöitä, joiden on pakko kysyä esimerkiksi julkisella paikalla lukevalta ihmiseltä "mitä sä teet?". Aivan kuin se ei olisi ilmeistä, jos ihmisellä on kirja kädessä. Huoh.

Loppuun biisi levyltä, jonka jo ostin, mutten saanutkaan. Joku paikallisessa levyliikkeessä on tehnyt taikatemppuja, eikä The Man-Eating Treen "In The Absence Of Lightia" löytynytkään hyllystä, vaan koteloon päätyi alta löytyvä singlelohkaisu "Plaguewielder". Ensi viikolla saanen levyn, onneksi tämä nyt löytyy kuitenkin snotify-palvelusta, joten voin hyvillä mielin nauttia levystä, vaikkei se vielä fyysisenä olekaan hyllyssä.