Kell' onni on...

Niin. Miten tuo lause pitäisi jatkaa loppuun? Viime aikaisten Facebookissa levinneiden positiivisuushaasteiden ja niistä sittemmin vastareaktiona muodostuneiden negatiivisuushaasteiden hämmentämänä olen päätynyt pohtimaan positiivisuutta ja ihmisten reaktioita siihen oikein pidemmän kaavan mukaan. Keskusteluihin on päätynyt osallistumaan useampikin kavereistani.

Ensimmäinen kysymys, joka mieleeni on tehnyt pesän on, miksi pitää olla haaste, että saa olla positiivinen? Tietenkin haasteen tarkoitus on etsiä elämästä positiivisia asioita, olkoonkin sitten miten pieniä tahansa. Toivottu lopputulos haasteelle lienee se, että se pienten positiivisten näkeminen leviäisi laajemmalle persoonan elämään. Runsaista pienistä positiivisista kertyy ajan kanssa niin paljon, että se vastaa isoa positiivista. Ja ajan kanssa, mitä enemmän näkee pieniä positiivisia, alkaa huomata ehkä senkin, että elämä on kaiken kaikkiaan aika hyvällä tolalla.

Tästä päästään seuraavaan kysymykseen, miksi pitää perustaa "tasapainottava negatiivisuushaaste" positiivisuuden kumoamiseksi? Negatiivisuutta tässä maassa piisaisi rajojen yli vietäväksi asti. Kaikkihan varmasti tuntevat urbaanin legendan miehestä, joka Yhdysvalloissa meni lääkäriin ollessaan "vähän allapäin". Mies diagnosoitiin erittäin vakavasti masentuneeksi, kunnes selvisi, että tämä on kotoisin Suomesta. Mies todettiin vain vähän väsyneeksi ja sai pari päivää sairaslomaa nukkuakseen kunnolla. Jaa, että suomalaisetko pessimistejä tai negatiivisia? Olen sitä mieltä, että negatiivisuushaasteessa on mieltä vain siinä tapauksessa, että sitä käytetään sarkastisesti. Muuten tuollainen ei sovi tähän jo valmiiksi pessimistiseen kansaan, kun tarve olisi täysin päinvastaiselle herättelylle, mikä tuon alkuperäisen haasteen tarkoituskin oli.

Miksi positiivisuus herättää suomalaisissa niin paljon negatiivisuutta? Onko kyse vain siitä, että on kovin vaikea sulattaa muiden onnellisuutta? Silloinhan puhutaan ihan tyylipuhtaasta kateudesta, koska muuta syytä ei voi olla siihen, että ei voi olla onnellinen toisen puolesta. Tunnen kyllä ihmisiä, jotka ovat aidosti onnellisia myös muiden onnesta, sellaiset vain ovat valitettavan harvassa.

Erityisesti suomalaisille tuntuu olevan ominainen reaktio positiivisuuteen äärimmäinen vastenmielisyys. Onnelliset ihmiset ovat "ällöttävän positiivisia" tai sitten positiivisiin asioihin kommentoidaan muuten vain huomattavan negatiivisesti. Ei voi kuin ihmetellä miksi? Muiden onni ei kuitenkaan ole keneltäkään pois. Pikemminkin sen pitäisi olla toisin päin. Jaettu ilo on erään sanonnan mukaan kaksinkertainen ilo. Usein kuitenkin jaettu ilo aiheuttaa vähintään jonkun negatiivisen kommentin, jota toki selitellään hyvin usein vitsillä, mutta kun tätä toimintaa katsoo ja kuuntelee päivästä toiseen, ei enää oikein usko pelkkään vitsailuun. Mikään ei mielestäni oikeuta väheksymään toisen onnea, ei edes se, että itsellä menee huonosti. Itse olen ainakin kokenut huonoina aikoina lähinnä helpotusta kavereiden onnesta, että edes ystävät voivat hyvin vaikka itse ei oikein jaksa. Minusta on ihana nähdä onnellisia ihmisiä, vaikka olisivat vieraitakin.

Aidon onnellisuuden nimittäin näkee ja tuntee päälle päin. Kukaan ei pidä esittämisestä tai teeskentelystä, sellaisissa yhteyksissä ymmärränkin lievän vastenmielisyyden, mutta olen sitä mieltä, että tässä maassa se vähäinenkin positiivisuus ansaitsee tulla vain tykätyksi, eikä suinkaan haukutuksi. Millä muulla tähän maahan saisi aikaan positiivisemman kehityssuunnan?

A downward spiral is an neverending chain reaction. Something's got to stop the flow!

Lopuksi tuoretta Deviniä tällä kertaa Casualties Of Cool-kokoonpanon kanssa. Mountaintop, olkaa hyvät.