keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Sininen Uni 10.4.

Tapio Rautavaaran syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Sen kunniaksi kaimansa Tapio Liinoja on käsikirjoittanut kokonaisuuden Rautavaaran elämään pohjautuen. Liinoja on tunnettu erityisesti näyttelijänä ja on suoriutunut Rautavaaran roolista aikaisemmin varsin mainiosti jo “Kulkuri ja Joutsen” -elokuvassa. Rautavaara oli paitsi laulaja, myös näyttelijä ja urheilija. Urheilulajejakin oli kaksi, jousiammunta ja keihäänheitto, joista jälkimmäisessä Rautavaara ylti jopa olympiakultaan asti. Sattumaa ei ollut Liinojan kiertueen aloituspaikka Tampereella, sillä Rautavaara oli alun perin kotoisin naapurikunnasta Pirkkalasta.

Tällä pohjustuksella pääsen itse aiheeseen, elämäni ensimmäinen show & dinner -kokonaisuus oli alkamassa. Tunnelma oli jännittynyt, mutta lämpimät tervetulotoivotukset rentouttivat olon melko nopeasti. Alkupalaa odotellessamme tilasin itselleni ja avecilleni pienet lasilliset vaaleanpunaista kuplivaa, koska kuplat juhlistavat oikeastaan mitä tahansa tilaisuutta.

Arkiseksi tilaisuutta ei kuitenkaan päässyt vahingossakaan sanomaan. Kolmen ruokalajin ateriakokonaisuuteen tutustuttiin paperilla ja ravintolatoimenjohtajan Tapio Humalajoen puheella ennen ruokailun alkamista. Ilokseni havaitsin koko menun olevan sekä laktoositon että gluteeniton. Ongelmia ei tulisi siis sen enempää minun kuin avecinikaan ruokavalioiden suhteen. Tunnelma tuntui ruokailun edetessä kiipeävän kohti kattoa, ainakin mikäli on uskominen puheensorinan asteittaiseen kovenemiseen.

Ruuasta en voi sanoa ainuttakaan poikkipuolista sanaa. Alkupalaksi juureslastujen kera tarjoiltu mustajuurikeitto oli herkullista ja pehmeää. Jos ruoka olisi kangas, tämä olisi ollut samettia. Juureslastuista ruoka sai hiukan rapsakkaa rakennetta ja piristävää väriä. Pääruokana oli lohta lehtipinaatin ja rapukastikkeen kera. Pinaatti ja lohi eivät omassa mielessäni ole ihan perinteisin yhdistelmä, mutta havaitsin sen toimivan vallan mainiosti. Saatanpa kokeilla joskus itsekin. Kevyen pettymyksen sai aikaan lohen kanssa tarjoiltu viini. Chardonnay/Viognier yhdistelmänä olisi kaivannut mielestäni hieman korkeamman lämpötilan, sillä viini tuntui paranevan lämmetessään.

Onneksi myöhemmin tilattu Shiraz/Shiraz-sekoite pelasti tilanteen. Jaa, että mitenkä samasta rypälestä saadaan sekoite? No siten, että se on kasvanut Argentiinassa Andien rinteillä eri korkeuksissa. 700 ja 1100 metrissä. Mainio viini, joka sopi erinomaisesti muun muassa jälkiruuan kaveriksi. Jälkiruuaksi tarjolla oli suklaatartaletti marjojen sekä marjakastikkeen kera. Suklaa suli kielelle ja viinin mokkaisuus tuntui vain entisestään korostavan makujen riemujuhlaa. Valitettavasti en laittanut itselleni ylös merkkiä, jotta olisi voinut tarkistaa, saako sitä mahdollisesti kotiinkin.

Sitten olikin aika itse show’lle. En ole aivan varma, odotinko näytelmää vai kokonaisen bändin esittämää konserttia. Lopputulos oli kuitenkin jotain aivan muuta. Kyseessä oli enemmänkin elämänkaaren mukaan rakennettu kokonaisuus, johon oli tulkittu uusia versioita legendan kappaleista. Lauluja oli tulkitsemassa Liinojan lisäksi Johanna Iivanainen. Myönnettävä on, että hetkittäin kuilu tummaäänisen miehen laulaman mielikuvan ja Iivanaisen heleän nuoren naisen tulkinnan välillä oli laaja kuin Grand Canyon. 

Esitys oli tarinallisesti hyvin rakennettu. Yhtymäkohdat taitelijan elämänvaiheisiin ja kappaleisiin olivat hyvin perusteltuja. Esimerkiksi esityksen toisena kappaleena esitetty “Minun Veljeni Jan” valotti Rautavaaran yksinäistä lapsuutta äitinsä ainoana lapsena. Samalla tavoin yhtymäkohtia löytyi sekä Rautavaaran vuosiin Yhdysvalloissa että tyttärien syntymän jälkeiseen aikaan. Lisäksi esityksestä löytyi niin sota-aika, näyttelijänura, urheilu, kuin Toivo Kärjen ja Reino Helismaan vaikutukset musiikkiin. Myös Liinojan arvostus Kärjen ja Helismaan tuotantoa kohtaan tuntui olevan melko ilmeinen, sillä mies vaikutti korostavan erityisesti Helismaan sanoituksia erityisen taajaan.

Omaan tunne-elämääni osui varsin kovaa erityisesti “Rosvo-Roope”, joka on niitä harvoja kappaleita, joita oma isäni on laulanut minulle ja pikkuveljelleni tuutulaulun ominaisuudessa. Tietenkin kappaleeseen liitetty tarina Georg Otsista lisäsi sen kiinnostavuutta entisestään. Myös esityksen kaksikielisyys suomen ja viron välillä oli huomiota herättävä yksityiskohta. 
Muita erityisen silmäkulmia kostuttaneita kappaleita olivat “Isoisän Olkihattu” sekä varsinaisen esityksen päätteeksi esitetyt “Sininen Uni” ja “Kulkurin Iltatähti”. Näistä “Sininen Uni” oli muun muassa äitini laulamia tuutulauluja ja lapsesta asti omia rakkaimpia laulujani, “Lapin Äidin Kehtolaulun” ohella. Osassa sovituksista oli kuitenkin otettu hieman liian pitkiä vapauksia; jazzahtava sävelkulku ei tuntunut sopivan varsinkaan “Päivänsäde Ja Menninkäinen” -kappaleeseen, sillä sen väliosassa kuultu pitkä syntikkasoolo silitti huomattavasti vastakarvaan tällaista hitaan tulkinnan rakastajaa. Saman tuomion joudun antamaan “Korttipakan” tulkinnasta, joka oli liian nopea verrattuna jopa taustalla esitettyyn videoon.

Oman mausteensa ensi-iltaesitykseen toivat paikalla olleet Rautavaaran tyttäret, joista toinen kävi muistelemassa isänsä keikalle lähtöä lavalla Liinojan kanssa. Rautavaaran capo ja kitarankielet päätyivät kulkemaan esityksen mukana kitaristi Mikko Iivanaisen hallussa. Nämä olivat puhtaan nenäliinan ohella ne tavarat, joista vaimo muistutti taiteilijaa lähtöhetkellä. Tyttäret saanevat isänsä tavarat takaisin kiertueen viimeisellä etapilla Savoy-teatterissa Helsingissä.

Loppujen lopuksi voin tiivistää ajatukseni siihen, että en usko Rautavaaran odottaneen teostensa tavoittavan koskaan korkeakulttuurin statusta. Näin näyttää kuitenkin käyneen, ja itse nautin esityksestä kokonaisuutena suuresti. Seuraavaksi saatamme avecini kanssa nauttia “Lasilliset Juicea”.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti