Tänään olen kärsinyt lähinnä rannekanavantulehdukselta tuntuvista oireista, joten päätin viettää iltani rentouttavasti DuckTalesin parissa, jotta käsi pääsee lepäämään. Tietenkään lepäämisestä ei voi varsinaisesti puhua, kun päädyin sitten kuitenkin kirjoittamaan. Tosin on tämä henkisestikin lepäämistä, sillä olen sitä ihmisryhmää, joille intensiivinen pelaaminen saattaa syöpyä uniin saakka.
Tavoilleni tyypillisesti aloitin pelin hahmolla, jolla on potentiaalia ryhtyä maagiksi ja varkaaksi. Olenhan sekä Morrowindin että Oblivionin aikaan pelannut hahmoilla, jotka ovat kyenneet molempien kiltojen johtoon. Tavoistani poiketen valitsin hahmokseni Argonianin. Vitsin tässä hoksasin vasta hetken pelattuani. Pelissä ollaan Dragonborn, henkilö, jolla on mahdollisuus oppia lohikäärmeiden huudot ja hallita lohikäärmeiden voimia. Dragonborn on siis tietynlainen lohikäärmeen henkilöitymä. Argonian on lisko. Olen siis lohikäärmeen sukua ja lisko, kuinka osuvaa.
Sandbox-peleistä oli juuri tänään Pelaaja-lehdessä kysely. Kyselyn aihe oli: onko avoimen maailman pelejä jo liikaa? Omat kokemukseni sandbox-peleistä rajoittuvat pääasiassa edellä mainittuihin Elder Scrollseihin ja Rockstar Studiosin Red Dead Redemptioniin. Kaikissa on parasta, ja pahinta, äärimmäinen mahdollisuus valita ja äärimmäinen valikoima sivutehtäviä.
Erityisesti Oblivionissa tuntui eksyvän sivutehtävien pariin, sillä päätarina Oblivion-portteineen toisti itseään hyvin nopeasti. Morrowindin pääsin aikanaan lähes päätarinan loppuun saakka. Morrowindissa hankkiuduin ensin sekä Morag Tongin (paikallinen salamurhaajain kilta) että maagien killan jäseneksi. Pidin saavutuksena myös sitä, että sain itseni Telvannin suvun johtoon, olinhan "outlander", joita paikalliset Dunmerit niin kovasti halveksivat. Menestystä saattoi helpottaa rotuvalintani (myös Dunmer) lisäksi valitsemani statsit. Panostin melkoisesti magiaan, hämärähommiin ja puheenlahjoihin, joilla pääsin sekä maagien killan että varkaiden killan johtoon. Näistä ei ollut enää kovinkaan pitkää matkaa Telvannin johtoon ja jopa hyvin lähelle pelin päätarinan päätöstä.
Oblivionissa toimintamalli oli melkolailla sama, paitsi pelin päätarinan osalta. Varkaiden ja salamurhaajain killan tehtävissä riitti mukavasti tekemistä, kun päätarinan edistäminen tuntui junnaavan paikallaan. Tai etenihän se teoriassa. Oblivionin portteja vain tuntui ilmaantuvan kuin sieniä sateella ja kaikki tehtävät noudattivat tasan samaa kaavaa. Myös pelimekaniikka tuntui jotenkin väärältä Morrowindin jälkeen. Erityisesti speechcraftin ja lockpickingin kanssa tuntui olevan jopa helpoimmalla tasolla hetkittäin sairaalloisen vaikeaa.
Toistaiseksi olen viihtynyt huomattavan hyvin Skyrimissä hyvin sekä sivu- että päätehtävien parissa, ainakin tämän parin päivän kokemuksella. Pelimekaniikkaakin on onnistuttu muokkaamaan toimivammaksi Oblivionin ajoista. Skyrimin pääasiallinen ongelma onkin pelin varsin puuduttava värimaailma, joka toistaa harmaan sävyjä harmaan sävyjen perään. Tämä onkin saanut minut odottamaan tulevaa Elsweyria huomattavan suurella kiinnostuksella. Elsweyr, tuo Khajitien kotimaa, on lämpimässä osassa Tamrielia, mikä luultavasti lupaa värikkäämpää ympäristöä.
Nyt jatkan rannekanavani parantelua DuckTalesin parissa ja te, arvoisat lukijat, saatte osanne Skyrimin maailmasta musiikkivideon muodossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti