The Truth

Olen kirjoittanut jo aiemmin absoluuttisia totuuksia sivuavan kirjoitelman. Mainitsin jo silloin, ettei mielestäni sellaisia olekaan kuin absoluuttiset totuudet. Tähän perustuu myös blogini nimi, koska täällä tuon julki vain omaa totuuttani, omaa näkökulmaani. Se, mitä mieltä muut ovat minun totuudestani, on sitten taas niiden muiden ongelma. Samaa mieltähän ei ole pakko olla. (Ikävämpi ihminen sanoisi tässä vaiheessa, että silloin kyllä on vapaaehtoisesti väärässä.. minähän en toki ole ikävä ihminen.)

Ottaakseen selvää muiden totuuksista, on pakko irroittaa omastaan ainakin hetkeksi, sen verran että voi vastaanottaa sen toisen näkökulman. Jos sattuukin niin onnellisesti, että keskustelukumppani katsoo maailmaa samasta kulmasta kuin itse, tuntuu totuuksien jakaminen aika paljon helpommalta. On olemassa ihmisiä, joille ei osaa tai halua puhua, vaikka mitään ilmeistä syytä ei ole näkyvillä. Väitän, että tämä on nimenomaan kiinni siitä, että tällöin kyseessä olevat ihmiset eivät vain puhu samaa kieltä tai näe maailmaa samalla tavalla. Toki jotkut ihmiset kieltäytyvät näkemästä muitten totuuksia ja uskovat sokeasti vain omaan maailmankuvaansa.

Tästä päästään taiteeseen nimeltä Kommunikaatio. Olen itse aina ollut niitä ihmisiä, joiden on hyvin vaikea lausua ääneen päänsisäisiä liikkeitä tai tunnemaailman asioita. Useimmiten olen tyytynyt hyvin pitkään lähinnä kuuntelijan rooliin, mutta tänä vuonna on onnistunut tulemaan vastaan ihmisiä, joille olen huomannut hyvin helposti vuodattavani isojakin asioita. Hämmentävää, ehkä jopa hiukan pelottavaa, mutta toisaalta huomattavan vapauttavaa. Puhuminen tuntuu helpottavan tungosta pään sisällä, ajatuksia tahtoo olla liikaa, jopa siinä mittakaavassa, että ne haittaavat elämistä ja tekemistä. Toki edelleen on hyvin harvinaislaatuista, että kohdalle osuu ihmisiä, joitten kanssa huomaa puhuvansa lähes täydellisesti samaa kieltä. Ja hyvin helposti luisun edelleen siihen vanhaan moodiini, jossa lähinnä kuuntelen, varsinkin jos käynnissä on samanaikaisesti monta keskustelua päällekkäin.

Pienen ikäni olen purkanut tuntemuksiani ja ajatuksiani kirjoittamalla, kuitenkin tajusin ihan vastikään, että kirjoitan myös yksityiset kirjoitelmani kiertoilmaisuin, vaikka tarvetta moiselle ei olisi. Eihän niitä kuitenkaan ole tarkoitettu kenenkään muiden silmille. Tuntuu jotenkin siltä, että yrittäisin piilottaa koko totuuden jopa itseltäni, kun kieltäydyn puhumasta asioista niiden oikeilla nimillä. Tietenkin toinen vaihtoehto on se, että ylisuojelen yksityisyyttäni. Saattaahan päiväkirjakin päätyä vääriin käsiin, eikä vierailla ehkä ole syytä tietää ihan kaikkea minun sielunelämästäni.

Sanoo hän, joka kirjoittaa elämästään internetiin. Olen kovin looginen.