Vein runoni julkisuuteen. Ja itseni siinä ohessa. Suuren valmistautumisen ansiosta onnistuin keskittymään enimmäkseen teksteihini, ajattelematta sen suuremmin omaa olemustani tai yleisöä. Itsetietoisuus, perfektionismi ja itsekritiikki eivät tuollaisessa tilaisuudessa ole kovin hyviä seuralaisia. Valmistauduin tutustumalla omaan esiintymisjännitykseeni ja etsimällä keinoja, mitä asialle voi tehdä.
Esiintymisjännitys, tuo jokaisen taiteilijan olkapäällä istuva pikkupiru, on omalla kohdallani kasvanut astetta suuremmaksi möröksi, joka haittaa vähän muutakin kanssakäymistä. Sille on hieno psykologinen termi: "Sosiaalisten tilanteiden pelko". Syitä tähän on melkoisesti, mutta seuraukset on helpompi eritellä. En erityisemmin pidä uusiin ihmisiin tutustumisesta, virastoissa asioiminen on vastenmielistä, välttelen katsekontakteja kadulla kulkiessani jnejne. Ja sitten on se esiintymisjännitys.
Tosiasiahan on, että jos ei yhtään jännittäisi, ei koko esiintymisellä olisi mitään merkitystä ja näin ollen se kannattaisi suorilta jättää tekemättä. Kuitenkin liiallinen jännittäminen haittaa keskittymistä esiintymiseen. Oma jännittämiseni on pitkälti itsetietoisuuspohjaista. Kiinnitän elimistöni toimintoihin huomiota vähän liiankin kanssa ja hermostun sitten siitä, että huomaako joku muu sen. Tästä seuraa tietenkin jännitysoireiden paheneminen. Noidankehä on valmis.
Tajusin myös sen, että keskittymällä yleisöön, päädytään taas siihen, että mietin näkeekö yleisö jännittämisen. Joillekin yleisöön keskittyminen on varsin validi keino välttää jännittämisen ajattelua, mutta minulle tämä ei toimi, ainakaan vielä. Jossain myöhemmässä vaiheessa voinen yrittää vähän tutkia ihmisten reaktioita lavalta käsin, sillä olen kuitenkin salaa kiinnostunut ihmisten tekemistä tulkinnoista.
Näin ollen jää jäljelle enää keskittyminen käsillä olevaan asiaan. Tässä tapauksessa kyse oli runoista, joten varsinaista "asiaa" en voi esityksen sanoa sisältäneen. Keskityinkin ensimmäiset tekstit pääasiassa papereihini. Myöhemmin onnistuin sentään hetkittäin nostamaan katseeni, enimmäkseen kuitenkin seinään. Välillä vilkuilin paikalla olevien kaverieni suuntaan, mutta enimmän keskittymiseni suuntasin teksteihin. Olin nimittäin lähinnä lukenut tekstejäni pään sisäisesti. Tuollaisessa yhteydessä kun harjoittelu saattaa hävittää spontaaniuden ja luontevuuden.
Valitsin esitykseeni kuusi runoa, joissa oli tietynlainen draamankaari. Lisäksi valitsemani runot olivat sellaisia, joista itse pidän aivan erityisen paljon. Tässä niistä yksi.
Sinä yönä minä valvoin
Ja kuuntelin tyhjässä huoneessani
Miten sade takoi ikkunaa vasten
Kuin pyytäen päästä sisään
Kävelin ikkunan luo
Ja katsoin sadetta silmiin
Raotin varovasti ikkunaa
Ja sade lipui hiljalleen sisään
Pyysin sateen pöydän ääreen
Ja keitin meille teetä
Sade oli onnellinen
Niin harvoin hän kohtasi lämpöä
Hiljaa hymyillen
Sade kertoi minulle tarinoita
Taivaista, joita oli nähnyt
Meristä, joissa oli uinut
Hellästi pyyhkäisi poskeltani
Silmäkulmasta karanneen kaipauksen
Tällä kertaa saatte osaksenne myös videon tapahtumasta. Kiitos tästä TikkaTV:lle.
Mielestäni esiintyminen meni odottamaani helpommin ja oli jopa miellyttävää. Tämän seurauksena olen menossa lavalle uudemman kerran ensi kuussa, eri setin kanssa toki.
Mun lempiruno(ilija) <3
VastaaPoista