Luova hulluus

Vaikka minulla on tässä kesken sarja harrastuksista kertovia tekstejä, on pakko poiketa sivuraiteelle. Henkinen pikkusiskoni lähti syyskuussa jälleen vuodeksi opiskelemaan Canterburyyn. Tänään keskustelimme aiheesta mielenhäiriöt ja luovuus, sillä hän oli käynyt luennolla ja seminaarissa, joka käsitteli näiden yhteyttä. Luennoilla oli näytetty sarja animoituja lyhytelokuvia erilaisista mielenterveydellisistä ongelmista ja hän lähetti minullekin linkin aiheesta. Jaan sen nyt arvon lukijoideni kanssa tässä näin:
http://animatedminds.com/the_films/

Olen usein miettinyt luovuuden ja mielenterveysongelmien yhteyttä. Eikä vähiten sen takia, että olen itse ollut kirjallisesti taiteellinen enimmän osan elämästäni ja niin kovin usein lukenut erityisesti runoilijoiden olevan alttiita mielenterveyden häiriöille.

Noita animaatioita katsoessani löysin osasta yhteyksiä omaan elämääni ja tajusin kuinka monisanaisesti itse olen kuvaillut ongelmiani. Samalla tajusin, kuinka monin eri tavoin asiat voi kuvailla… tai vastaavasti ymmärtää. En nimittäin usko, että kukaan pystyy ymmärtämään aivan täysin kenenkään muun ongelmia, sillä kaikki kommunikaatio sisältää aina vähintään kaksi ihmistä, kertojan ja vastaanottajan (jälkimmäisiä voi toki olla useampia). Tämä tarkoittaa kuitenkin, että ongelmista puhuttaessa vastaanottajalla pitää olla edes jonkinlainen näkemys siitä, mitä toinen on käynyt läpi, jotta hän voi ymmärtää mistä on kyse.

Useimmat animaatioista puhuneista henkilöistä käyttivät tuntemuksistaan hyvin värikkäitä ilmaisuja. Kuvailivat hyvin yksityiskohtaisesti sitä, miltä se tuntuu, kun ympäristössä ei ymmärretä. Animaatioissa käydään läpi niin Aspergerin syndroomaa, OCD:ta kuin paniikkihäiriöitä ja maanis-depressiivisyyttä. Oli hyvin kiinnostava huomata, kuinka vangitsevasti nämä ihmiset pystyvät kuvailemaan oloaan sanallisesti. Animaatio tuntui olevan lähinnä tuki sanalliselle viestille. Tämäkin toki saattaa olla jälleen vastaanottajan mielessä, mutta itselleni tärkeämpää oli kuunnella ihmisen viestiä, kuin katsoa sitä animoituna. Animaatioita kuulemma käytettiin sen vuoksi, etteivät kenenkään sympatiat kohdistuisi vain yhteen persoonaan. Itse olen sitä ihmisryhmää, joka itkee silmänsä punaisiksi fiktiivisistäkin animaatioista, voinette arvata lopputuloksen tässä tapauksessa.

Ilmaisujen vaihtelevuus ja värikkyys kiinnitti ainakin oman huomioni. Esimerkiksi paniikkihäiriöissä (erityisesti sosiaalisten tilanteiden pelossa) ja maanis-depressiivisyydessä on kliinisesti kuuleman mukaan samoja oireita, mutta nämä ihmiset saivat ongelman fokuksen kohdistumaan aivan eri asioihin. Paniikkihäiriöiselle ongelma tiivistyy matkaan pienemmästä ahdistuksesta suurempaan, kun maanis-depressiivisellä maailma on vuoroin valoa ja vuoroin tyhjyyttä.

Olen aikaisemmin katsonut videon masennuksesta, joka vertasi oloa suureen, mustaan koiraan. (Video löytyy täältä http://youtu.be/XiCrniLQGYc) Koiraan, joka kasvaa ja vaatii aikaa, kunnes ei muuta enää jaksa, kuin kantaa sitä mukanaan kaikkialle… tai lopulta ei jaksa edes poistua kotoaan. Tämä on itselleni tutuin tunne, sillä vietin viime vuodesta suuren osan sairaslomalla tämän asian kanssa.

Pelkäsin ihmisiä, pääasiassa sen vuoksi, että uskoin heikkouteni näkyvän päälle päin. Tämän vuoksi en halunnut poistua kotoani. Tästä löytyi yhtymäkohta paniikkihäiriöstä kertovaan videoon. Samoin ymmärsin sen tyhjyyden tunteen, joka maanis-depressiivisellä persoonalla on ilman valoaan. Kuitenkin nämä kaikki kuvaukset ovat jotain aivan muuta, kuin mitä itse olen kirjoittanut omista pimeistä hetkistäni. Pahimpina aikoina olenkin käyttänyt kirjoittamista purkamaan pahaa oloani paperille, kertomatta tuntemuksistani kenellekään. Useimmat ovat edelleen tallessa, mutten pidä niitä taiteellisesti kovin lahjakkaina, pikemminkin kyse on ajatusoksennuksista. Toisaalta sekin on silloin palvellut tarkoitustaan ja helpottanut pahaa oloa vähintään vähän.

Luennolla oli kuuleman mukaan otettu esiin myös se, ettei noista animaatioista oikein kaikki pitäneet, koska niistä tuli paha olo. Paha olo, koska niissä ei ollut onnellista loppua. Onnellinen loppu on kuitenkin mielestäni Hollywoodin aikaansaama illuusio, johon elävä elämä ei kovin helposti taivu. Mielenterveyden ongelmat eivät poistu, niiden kanssa oppii vain elämään. Lääkkeillä ei poisteta näitä ongelmia, niitä lievennetään. Edes terapialla ei poisteta ongelmia, vaan helpotetaan ihmisen mahdollisuuksia tulla toimeen itsensä kanssa. Lääkäreilläkin tuntuu tosin olevan näistä eroavia mielipiteitä, joten mikäpä minä olen sanomaan, kun olen itse vain ongelmainen.

Toisaalta aina voidaan kysyä sitä toistakin kantaa… Onko ongelma niissä, jotka eivät näe, vai niissä jotka näkevät? Mielestäni liian monet ottavat totuudet annettuina, eivätkä kyseenalaista mitään. Asiat voisivat olla toisinkin.

Kaiken tiivistää melko tehokkaasti kotimaisen Stam1nan kappale, josta lainasin otsikkoni. Kurkottakaa ja kuunnelkaa.