Olen usein kuvaillut ystävilleni, että minä elän ja hengitän musiikkia. Ei se ehkä kovin kaukana totuudesta olekaan, sillä olen aina kokenut olevani eniten elossa, kun olen keikalla. Katsomassa ja kuuntelemassa musiikkia, jota rakastan. Musiikki vie toiseen maailmaan, ainakin hetkeksi, jonnekin missä tämän maailman murheet eivät minua tavoita.
Olen sitä ihmistyyppiä, joka ahdistuu suurissa ihmismassoissa tai ylipäätään vieraassa seurassa. Olen mitä ilmeisimmin varsin introvertti yksilö ja viime aikoina vielä jopa aikaisempaa sulkeutuneempi. Pahimpina vaiheina jopa siinä mittakaavassa, etten halunnut poistua kotoa, ellei ollut ihan pakko. Tai sitten kavereitten piti vähän niinkuin käskeä, että nyt muuten mennään. Kaikkein mieluiten haluaisin valita itse ne ihmiset, joiden kanssa vietän aikani. Tämä hetkittäin hankaloittaa ihan normaalia olemista. Kuitenkin keikalla ihmismäärästä riippumatta, olo on aina vapautunut. Miksi? Tällä viikolla vihdoin aloin ajatella asiaa.
Keikalla olevat ihmiset ovat enimmäkseen siellä samaa tarkoitusta varten, nauttimassa musiikista. Kyseessä on siis ilmapiiri, jossa ihmiset ovat ainakin yhdestä asiasta samaa mieltä. Ympäristö on siis tietyllä tavalla konfliktivapaa alue, jossa on turvallinen olla. Musiikki vielä pehmentää oloa, kun siihen voi vain vajota ja unohtaa ympäröivät asiat ja ihmiset. Olo oikeastaan on kuin olisi kotona. Samanhenkisten ihmisten keskellä.
Seuraavan kerran pääsen keikalle marraskuun alussa, kun australialainen Karnivool saapuu Tampereelle. Samaan aikaan Tampereelle saapuu myös muuan paljon kaivattu ystävä. Tämä ihminen on minulle hyvin läheinen ja tärkeä vaikka välimatkaa meillä on aina ollut melko massiivisesti. Toisaalta, ehkä se on se henkinen läheisyys mikä kuitenkin vaikuttaa enemmän? Kun jakaa saman maailmankuvan, voi ymmärtää toista, vaikka välissä olisi valovuosia.
Lopuksi vielä makupala siitä, mihin marraskuussa ollaan menossa. Karnivool - New Day, olkaa hyvät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti