Hypocrites

Tulin tänään kirjastoon opiskellakseni journalismietiikkaa. Kirjoittaakseni esseetä, jota olen siirtänyt jo huomattavan suuren osan vuodesta. Melko välitön ärsyynnys kuitenkin aiheutti sen, että aloin sitten kirjoittaa Jotain Ihan Muuta. 

Tekopyhyys. That’s what all this is about. 

Ihmisiä vaaditaan olemaan kirjastossa hiljaisuudessa, pitäkää kännykkänne äänettömänä, älkääkä vain ainakaan puhuko. Kuitenkin tähän samaan tilaan saa tuoda itkevän lapsen, jonka äänenkäytöstä häiriintyy aika varmasti joku muukin kuin minä. Jos aiotaan vaatia vaikenemista, niin vaadittakoon sitä sitten kokonaisvaltaisesti. Muussa tapauksessa aion asennoitua anarkistisesti ja pitää kännykkäni päällä, siitä kuitenkin lähtee huomattavasti pienempi ääni kuin huutavasta lapsesta keskimäärin. 

Tietenkään ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää huomauttaa lapsen huutamisesta, koska “se on vain pieni lapsi”. Tämä toki pätee kaikissa muissakin ympäristöissä. Esimerkiksi kerrostalossa asuessa voi valittaa oikeastaan kaikesta, paitsi siitä, jos naapurissa itkee lapsi, vaikka se itkisi 25/7. Koiran haukkuminen on aivan yhtälailla elämään kuuluva ääni, mutta siitä saa silti känistä, vaikka se eläin haukkuisi vain päiväsaikaan. 

Luonnollisesti tämä koko skenaario kääntyy vielä niin päin, että jos lapsen itkusta sitten erehtyykin huomauttamaan, on itse se paha ihminen, joka ei ymmärrä. Ja naisestahan tulee kokonainen vasta, kun on synnyttänyt. Ainakin näin tuntuu olevan huomattavan monen äidin mielestä. 

Kumma kun synnyttäminen vie ihmiseltä kyvyn ottaa muiden tunteet huomioon. Millä järjellä on perusteltavissa, että toisia saa loukata verisesti, vain sen takia, että itse olet päättänyt tuoda tähän maailmaan yhden maanvaivan lisää? Koko ihmiskuntahan on mitä suurimmalta osin pelkkä maanvaiva sanan varsinaisessa merkityksessä, tämä planeetta voisi melkoisesti paremmin ilman. 

Voisiko kuitenkin ottaa huomioon muutkin näkemykset kuin vain sen oman mustavalkoisuutensa? Kaikilla ei ensiksikään ole mahdollisuutta saada lapsia, vaikka haluaisivat. Ja olkoonkin, että se omaa geeniperimää kantava pieni yksilö olisi kuinka ihana, on aivan turha olettaa, että se on sitä koko muun maailman mielestä. Ei, en kuvittele, että itsekään olisin kaikkien mielestä mikään maailman viehättävin yksilö. Mutta en pidä siitäkään, että minut yritetään tunkea muottiin, jonka ääriviivat ovat ristiriidassa omieni kanssa. En kuitenkaan oleta, että muu maailma jakaisi mielipiteeni. Absoluuttisia totuuksia ei ole olemassakaan.

En puutu muiden tekemisiin, elleivät sitten tunkeudu minun elämääni arvostelemaan. Minua ei rehellisesti sanoen suuremmin edes kiinnosta muitten ihmisten elämässään tekemät ratkaisut, joten miksi minulla sitten pitäisi olla sen enempää selittelyvelvollisuutta muita kohtaan? Eikä tätä nyt pidä ottaa niin, etten kuuntelisi, jos ystävilläni on huolia. Tottakai kuuntelen, ja jos vain mahdollista, yritän auttaa parhaan kykyni mukaan. Minä vain en ota kantaa siihen mikä on oikein tai väärin, paitsi kysyttäessä, koska oikeat ratkaisut tuntee vain se tilanteessa elävä ihminen. 

Tiedän kyllä omasta kokemuksestani, että kokonaiskuvan näkeminen ei aina ole kovin helppoa, jos itse istut keskellä kuvaa. Silloin on hyvinkin tarpeellista kysyä muilta, mitä kuvassa näkyy. Aivan oma lukunsa on kuitenkin se, että uskooko siihen muitten näkemään kuvaan kuitenkaan. Se saattaa vaatia vähän vakuuttelua, mutta kummasti, aivan yhtälailla kuin itseltään osaa kieltää totuuden, on myös mahdollista nähdä se, minkä niin kovasti itseltään haluaa piilottaa. Joskus on aivan terveellistäkin antaa sille pelottavalle totuudelle mahdollisuus. Se saattaa joissain tapauksissa olla pelastus joltain paljon vaarallisemmalta. 

Äänimaailman voi onneksi sulkea pienin apukeinoin itsensä ulkopuolelle ja tuo pahaenteisesti tuijottava journalismietiikan kirjakin saattaa vielä tarjota minulle käyttökelpoisen informaatioähkyn, josta sitten voin kirjoittaa ajatusoksennuksenomaisesti esseen. Tämän aktiviteetin taustaksi ja äänieristeeksi itseni ja maailman välille valitsin erinomaisen instrumentaalibändin, Mono. Tässä siitä maistiainen niille, joita nyt sattuu kiinnostamaan. 

Pitäkää totuutenne. Minä sulkeudun kuplaani. Palaan taas tähän maailmaan jossain toisessa hetkessä.