Illuminated

Se hiipii selustaan varjostamaan onneni hetkiä. Aina se on kulkenut mukana. Se massiivisen suuri pilvi, joka peittää aurinkoni. Se tuntuu viiltävänä kipuna. Kuristavana tunteena. Pitkin poskia valuvina kyyneleinä. Mutta aina se on ollut läsnä, vaikka ulkoisesti kaikki olisi näyttänyt hyvältä. Sisälläni silti on myrskynnyt.

Olen kuvitellut tuon kuuluvan yhteen onnen tai rakkauden kanssa. Kuvitellut, että rakkauden pitääkin sattua. Luullut, että on pakko uhrata itsensä ahneuden alttarilla, jotta voisi tulla arvostetuksi. Vaikka sitten rikkoisikin itseään vastaan. Vain miellyttääkseni muita, olen tehnyt itseni pahoinvoivaksi. Vaikka oikeastaan ainut, jota minun kuuluisi erityisesti haluta miellyttää, olen minä itse. Aidosti ei voi miellyttää muita, jos vihaa ja halveksuu itseään.

Muistan ne tunteet, joita minussa heräsi, kun tein asioita muiden vuoksi. Asioita, jotka rikkoivat minua itseäni vastaan. Tunsin itseni vastenmieliseksi, halveksin koko toimintamallia, kun sisimmässäni ymmärsin, ettei tuolla tavoin voi saavuttaa aitoa arvostusta. Sitä kun ei voi ostaa.

Vihdoin minä sen näen. Ei sen ole tarkoitus kulkea mukana. Se ei kuulu rakkauteen, eikä onneen. Se tuottaa vain pelkotiloja, joilla ei ole sijaa onnessa. Rakkauden pitääkin tuntua vain hyvältä.

Tuskan paikka ei ole tässä tunteessa.