"'Someday' is a disease that will take your dreams to your grave with you!"

On aikoja, jolloin tuntuu, ettei oleminen suju oikein niin kuin pitäisi. Olkoonkin, ettei mikään oikeastaan ole pielessä. Jokin pieni asia vain päivittäisessä olemisessa silittää vastakarvaan, etkä oikein osaa määritellä mikä se on. Tällaisiin päiviin tarvitsee jotain pientä piristettä.

Itselläni on ollut juuri tuollainen ärsyttävä tunne jo pitkän aikaa. Hetkittäin on hyvinkin selvää, mistä on kyse. Toisinaan ei ole hajuakaan.

Tällä viikolla aloin vihdoin lukea Suomalaisen kirja-alesta ostamaani kirjaa Hero, jonka on kirjoittanut Rhonda Byrne. Tämähän on näitä "self help"-kirjoja, joihin voi uskoa tai olla uskomatta. Tällä oli kuitenkin minuun se vaikutus, että oli pakko taas avata tämä blogi ja purkaa ajatukset sanoiksi, ennen kuin ne menevät lopullisesti solmuun.

Hero by Rhonda Byrne

En ole päässyt vasta kuin alkuun tuon kirjan kanssa, mutta silti tuo on jo herättänyt melkoisesti tuntemuksia. Tuo kirjahan kertoo unelmiin uskomisesta. Tarinan sankari on lukija itse. Kirjassa esitellään useita ihmisiä, jotka ovat nousseet suuristakin vastoinkäymisistä menestykseen. Näitä kaikkia yhdistää se, että he uskoivat omiin mahdollisuuksiinsa, omiin unelmiinsa. Unelmien siirtäminen eteenpäin pelkän turvallisuuden illuusion vuoksi on kuin luopuisi niistä kokonaan.

Miksikö minä puhun illuusiosta? Siksi, koska taloudellinen turva on lopulta hiuskarvan varassa. Näinä aikoina kuka tahansa voi löytää itsensä vailla töitä. Lisäksi kituuttaminen työssä, jossa ei viihdy tai joka ei tyydytä henkisesti, kuluttaa ihmistä. Energia pitäisi kohdentaa siihen mitä oikeasti haluaa tehdä, mitä oikeasti haluaa olla. On aivan turhaa siirtää unelmia tulevaisuuteen rahanpuutteen verukkeella, sillä mitä pikemmin tarttuu unelmaansa kiinni reunasta, sitä pikemmin nauttii elämästään useammalla osa-alueella.

Myönnettäköön. Olen itsekin lykännyt unelmiani vuosikaudet eteenpäin, vain koska ei ole ollut rahaa. Tai koska on pelottanut irrottautua tutusta ja turvallisesta, vaikka oma vointi on tehnyt hyvin selväksi, että jatkaminen samalla linjalla on jopa epäterveellistä.

Miksi sitten on niin vaikea luopua siitä tutusta tuskasta? Muutosko se on, mikä pelottaa? Vai ne kaikki entäjossit, joita päänsä sisään luo? Vai vaikuttaako unelmista luopumiseen liikaa muiden ihmisten asenteet ja mielipiteet? Kyllähän kaikki haluavat lapselleen turvatun tien.

Kuitenkin kaikki on kiinni tahdosta. Tästedes minä tavoittelen pilvilinnaani tosissani.