Highly sensitive person

Yliherkkä. Niinhän ne sanovat, jotka eivät ymmärrä. Minä koen maailman aivan eri tavalla. Tänään tuli vastaan määre Highly Sensitive Person. Jostain syystä en kovinkaan paljon yllättynyt, kun tunnistin itseni kyseisestä kuvauksesta. Määre on ollut olemassa jo Jungin ajoista asti, mutta tunnetuksi sen on tehnyt erityisesti sanfransicolainen kirjailija ja psykologi Elaine Aron. Tietenkin oli sitten pakko tutkia onko paikallisessa kirjastossa kirjaa "Highly Sensitive Person" Aronilta. On toki, mutta siihen on kuuden lainaajan jono. Onneksi on aikaa odottaa. Sinä aikana voi edistää edellisiä lainoja, joita on kertynyt melko hyvä kasa. 

Nämä ovat omia, ja nekin edelleen lukematta. Kirjaston kirjoja on ainakin kolminkertainen kasa.

Mikä sitten on "Highly sensitive person"?

Altis häiriöille. Minä olen melko lailla malliesimerkki aistiherkästä ihmisestä. Olen äärettömän säikky, oli kyse sitten yhtäkkisistä kovista äänistä, kirkkaista valoista tai voimakkaista hajuista. Terveisiä vaan aamuiselle vieruskaverille bussissa, hajuvedessä ei tarvitse uida. Avokonttori kaikkine hälyineen on hirveän hankala paikka työskennellä. Muodostankin moisessa ympäristössä kovin helposti kuplan. Se tapahtuu laittamalla napit korville ja musiikin äänenvoimakkuus riittävässä määrin kohti kaakkoa.

Yksityiskohtien huomaaminen. Sanon usein "kiinnitän aina huomiota olennaiseen" viitatessani siihen, että huomioin muiden mielestä täysin irrelevantteja yksityiskohtia. Usein nämä pikkuasiat ovat jotenkin kokonaisuudesta poikkeavia. Tai sitten aivan erityisen kauniita. Näitä huomioita joutuu valitettavan usein selittelemään muille tahoille. 

Sosiaalisten tilanteiden ylitsevuotavuus. Jos ympärillä tapahtuu yhtäaikaa hirveän paljon asioita, en pysty keskittymään kaikkeen kerralla. Tämä johtaa helposti siihen, että jään vain kuuntelemaan mitä muut puhuvat ympärillä, enkä varsinaisesti osallistu enää keskusteluun. Erityisen hankalaa on se, jos ympärillä on käynnissä useampi samanaikainen, täysin toisistaan poikkeava keskustelu. Eihän siinä enää edes ehdi ottaa kaikkeen osaa. Ja sitten istuu siinä ihan häkeltyneenä, kun ei tiedä mihin pitäisi osallistua. Ja tämä tietenkin tulkitaan joko epäkohteliaisuudeksi tai ujoudeksi. Tietääkseni en ole kumpaakaan. Korjatkaa, jos olen väärässä. 

Työmäärän kuormittavuus. Tämä liittyy vahvasti tuohon edelliseen. Jos käynnissä on samanaikaisesti liian monta tehtävää, joita pitäisi suorittaa, en osaa tarttua tarpeeksi vahvasti vain yhteen. Tämä johtaa yleensä siihen, että tehtävien suorittaminen joko jää puolitiehen tai tulee tehtyä niin sanotusti vasemmalla kädellä. Jälkimmäinen on minunlaiselleni perfektionistille melkoinen kirosana. Tosin melkein yhtä epämiellyttäväksi koen senkin, että asia jää tekemättä. Haluaisin kuitenkin suorittaa asiat hyvin, huolella ja loppuun asti, jotta niistä jäisi itsellekin jotain käteen, tai vaihtoehtoisesti mieleen. Alla oleva linkki sarjakuva mashableen kuvaa aika hyvin sitä mitä minulle tapahtuu liiallisen työmäärän alla. Erityisesti siivoaminen, sivuraiteet ja "internet research" kuulostaa erityisen tutulta. Tosin olen löytänyt itseni myös panikoimasta, jääkaapilta ja siirtämästä asiaa eteenpäin, koska ei enää ehdi. 

The 12 Types of Procrastinators

Koska asiat pitää kuitenkin tehdä, kaivoin itselleni LinkedInistä inspiroivan artikkelin, jossa kerrotaan miten tuota välttelyä voisi välttää. (Pun intended.) Huomaako kukaan muuten, että välttelen tässä parhaillaankin.

Six Methods for Nonprofits to Avoid Procrastination

Syvällisyys. "Ajattelen liikaa ja se hankaloittaa elämistäni". Taas näitä toistelemiani lauseita. Ajattelen asioita pitkään, joittenkin mielestä liian pitkään, ennen kuin ratkaisen ongelmani suuntaan taikka toiseen. Käsittelen suuren osan tiedoistani ja tunteistani pohtimalla niitä pitkään itsekseni. Toki keskustelen niistä myös muiden ihmisten kanssa, mutta yleensä vasta muodostettuani ajatuksesta jonkun lopputuleman. Nautin suunnattomasti keskusteluista, joissa päästään ihmismieleen pintaa syvemmälle, oli sitten kyseessä oma mieleni tai jonkun muun.Ylipäätään asioitten käsitteleminen monelta kannalta tuntuu hyvältä, ennen kuin toimii mihinkään suuntaan. 

Tunteellisuus. No niin. Tämähän se on se päällepäin näkyvin piirre. Tunteet nousevat pintaan, vaikka kuinka yrittäisi hillitä. Julkisella paikalla itkeminen ei ole millään muotoa vierasta. Kuitenkin olen liian usein kuullut sanottavan, että pitäisi kerätä itsensä, olla vahva ja aikuinen. Olen toki yrittänyt pysyä vahvana, totesin kuitenkin, etten pysty. Jossain vaiheessa kamelin selkä katkeaa, ja jos asioita ei ole käsitellyt millään muotoa tai päästänyt tunteitaan ulos, lopputulos saattaa olla enemmän tai vähemmän radikaali. Sitäpaitsi todellista vahvuutta taitaa pikemminkin olla se, että antaa niiden tunteiden näkyä. Vasta sitten, kun myöntää itselleen, ettei jaksa, on oikeasti vahva. Tämä vahvuuden ihannointi on lisäksi täysin kulttuurisidonnainen piirre. Ymmärtääkseni erityisesti länsimaissa katsotaan vahvuutta hyvällä, vaikka se kuinka sotisi ihmisen omia arvoja tai ominaisuuksia vastaan. Pehmeillä arvoilla on hyvin pieni painoarvo, varsinkin työelämässä, raha se on kun puhuu. Ollakseen työelämässä menestynyt pitää olla ulospäinsuuntautunut, vahva ja "nälkäinen" (lue: ahne). En sovi tuohon kuvaan.

Pitäkää kuvanne, mulla on oma.

This is me, then.

Lopuksi hieman herkkää musiikkia. Piano Guys, olkaa hyvät. Bring Him Home, musikaalista Les Misérables.