Babar on mielestäni pääpiirteissään hyväntuulinen sarja niin kirjoina kuin piirrettynäkin. On totta, että Babarin äiti kuolee sarjan alussa, mutta aivan yhtälailla orpolapsi on monien rakastama Alfred J. Kwak, jonka tarinoissa on paljon vaikeammin lapselle ymmärrettäviä piirteitä, kuten politiikkaa, rotusyrjintää, köyhyyttä ja luonnonsuojelua. Tämä sarja kuitenkin on saanut pitää ikärajan K3, vaikka on mielestäni hetkittäin hyvinkin synkkä.
Kyseenalaistan ennen kaikkea tätä kielloilla ohjaamista. Mikä tässä maassa on vikana, kun kaikesta pitää tehdä jonkun auktoriteettitahon asia? Minusta ei ole kenenkään poliitikon asia päättää, mikä jonkun muun lapselle sopii. Lapsen kasvatus on vanhempien tehtävä, eikä mikään viranomainen tunne läpikotaisin kuin korkeintaan itse kasvattamansa lapset, mikäli niitä edes on.
Ymmärrän kyllä, että lapsi on työpäivän jälkeen helppo istuttaa television ääreen, kun itse puuhailee muuta. Televisio ei kuitenkaan ole lapsenvahti, ainakaan hyvä sellainen. Se, mitä lapsi katsoo televisiosta on vanhemman vastuulla. Tällaisesta on täysin kohtuutonta vaatia vastuuta jollekin ulkopuoliselle päättäjälle, sillä kukaan näistä päättäjistä ei ole katsomassa kyseessä olevia ohjelmia lapsen kanssa. Niin, lapsen kanssa.
Minusta olisi tärkeää, että vanhemmat katsoisivat ohjelmia lastensa kanssa ja tarvittaessa selittää lapselle niitä tapahtumia, jotka jäävät askarruttamaan mieltä. Näin lapsen ei tarvitse jäädä yksin mahdollisten synkkien kohtausten aiheuttaman ahdistavuuden kanssa. Näin lapsi saa monenlaisia kokemuksia, jotka valmistelevat häntä turvallisessa ympäristössä tulevaisuutta varten, eikä reaalimaailma ehkä olekaan niin järkyttävä kuin pumpulissa kasvaneella vastineella.
Kaikesta huolimatta suurin osa ystävistäni, jotka ovat kasvaneet näiden "ahdistavien" piirrettyjen parissa, ymmärtävät elämästä huomattavan syvällisiäkin asioita. Useimmat ovat katsoneet ohjelmia vanhempiensa seurassa. Voiko sittenkin olla niin, että vaikeistakin asioista tulisi puhua jo pienelle ihmiselle, jottei hän järkyty sitten, kun se tapahtuma osuu oikeasti kohdalle?
Vaikka enhän minä tietenkään tiedä mitään, kun ei niitä omia lapsia ole. Mitä nyt, että itse olin lapsi joskus ja perustan mielipiteeni a) siihen, miten minut on kasvatettu ja b) siihen, mitä äiti on kertonut meidän kasvattamisesta ja lastenohjaajan töistä.
Lopuksi vähän instrumentaalia musiikkia. September Malevolence "Who Watches The Watchmen", olkaa hyvät.
Minusta olisi tärkeää, että vanhemmat katsoisivat ohjelmia lastensa kanssa ja tarvittaessa selittää lapselle niitä tapahtumia, jotka jäävät askarruttamaan mieltä. Näin lapsen ei tarvitse jäädä yksin mahdollisten synkkien kohtausten aiheuttaman ahdistavuuden kanssa. Näin lapsi saa monenlaisia kokemuksia, jotka valmistelevat häntä turvallisessa ympäristössä tulevaisuutta varten, eikä reaalimaailma ehkä olekaan niin järkyttävä kuin pumpulissa kasvaneella vastineella.
Kaikesta huolimatta suurin osa ystävistäni, jotka ovat kasvaneet näiden "ahdistavien" piirrettyjen parissa, ymmärtävät elämästä huomattavan syvällisiäkin asioita. Useimmat ovat katsoneet ohjelmia vanhempiensa seurassa. Voiko sittenkin olla niin, että vaikeistakin asioista tulisi puhua jo pienelle ihmiselle, jottei hän järkyty sitten, kun se tapahtuma osuu oikeasti kohdalle?
Vaikka enhän minä tietenkään tiedä mitään, kun ei niitä omia lapsia ole. Mitä nyt, että itse olin lapsi joskus ja perustan mielipiteeni a) siihen, miten minut on kasvatettu ja b) siihen, mitä äiti on kertonut meidän kasvattamisesta ja lastenohjaajan töistä.
Lopuksi vähän instrumentaalia musiikkia. September Malevolence "Who Watches The Watchmen", olkaa hyvät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti