Good Ol' Games

Jatkan taas aiheesta harrastukset. Saan usein huomattavan kummastuneita katseita, kun mainitsen, että muuan rakkaimmista harrastuksistani ovat pelit, riippumatta lajityypistä. En oikein ymmärrä mikä siinä on niin väärin. Ilmeisesti monien mielestä pelit ovat lapsille tarkoitettuja riippumatta siitä, että osalla on ihan yhtälailla k-18 leima kuin osalla elokuvista.

Pelejä tehdään jatkuvasti lisää aina hienommilla grafiikoilla sekä paremmalla tekniikalla ja tekoälyllä varustettuna, mutta oma heikkouteni ovat vanhat pelit. Olen 80-luvun, ja näin ollen 8-bittisen Nintendon, kasvatti. Nyttemmin olen tullut siihen tulokseen, että nuo legendaariset, 8-bittiset timantit ovat suorastaan sadistisen vaikeita. Moneen kertaan olen ihmetellyt, että millä mielenlujuudella niitä joskus nuorempana pelasi läpi asti.

Puhun kuitenkin vanhoista peleistä, sillä tajusin vastikään, että myös GameCuben aikaisista peleistä alkaa olla todella kauan, vaikka tuntuu siltä, kuin olisin aivan vasta pelannut niitä aktiivisesti. Cube on ollut minulle The Konsoli vuosikaudet, sillä suosikkipeleistäni valtaosa on peräisin siltä ajalta. Likimainkaan kaikkia en ole pelannut uudestaan, johtuen pääasiassa siitä, että minulla ei tuota konsolien konsolia ole ollut olemassa pitkiin aikoihin.

Eräällä ystäväpariskunnallani tosin on Cube ja siellä olenkin päässyt verestämään muistojani ainakin osasta pelejä. Uudelleen pelatessa tulin siihen tulokseen, että sama "sadistisen vaikea" -leima voidaan lyödä muun muassa muuten mainion Super Mario Sunshinen niinkutsuttuihin "tasoloikkahelvetti"-kenttiin. GameCuben ensimmäinen Legend Of Zelda -saagan peli The Wind Waker oli sarjassaan poikkeuksellinen helppoutensa vuoksi. Tämän vuoksi sitä syytettiin lapsellisuudesta, asiaan saattoi myös vaikuttaa karkkivärein varusteltu cel shading -grafiikka, josta kuitenkin itse pidin. Sarjan synkempää edustajaa, Twilight Princessia, en ole koskaan päässyt kokeilemaan, mutta Cubelle tehty remake Ocarina Of Timesta paikkaa tätä menetystä melko hyvin.

Cubella oli myös valtava valikoima japanilaista roolipeliä, omat suosikkini olivat Baten Kaitos ja Tales Of Symphonia, jotka olivat juoneltaan ja pelimekaniikaltaan virkistävän erilaisia. Erityisesti hienosti kirjoitettu juoni piti otteessaan. Strategisempaa aspektia tarjosi Fire Emblem: Path Of Radiance, eräänlainen roolipeli sekin kuitenkin oli ja hienolla tarinalla varustettu.

Poikkeuksen tähän GameCube-kaavaan tuovat legendaarista legendaarisemmat LucasArtsin pelit. Avec osti minulle vuosipäivälahjaksi nostalgian nälkää tyydyttävän Sam'n'Max: Hit the Roadin Good Ol' Gamesista. Pelasin sen yhdessä päivässä ja nautin joka minuutista. Tämän kohdalla tuntui uusintakokemus jopa paremmalta kuin alkuperäinen. Tähän vaikuttaa varmasti kehittyneempi englanninkielen taito. Tätä peliä on kiittäminen muun muassa siitä, että tiesin varsin varhain mikä on misantrooppi. Hieno taito juuri ja juuri yläasteikäiselle ihmiselle. Seuraavina toivelistalla ovat Day Of The Tentacle ja joku mainioista Monkey Islandeista.

Sam'n'Max: Hit The Road. Huikea vuosipäivälahja.

PC:llä on myös muuan toinen timantti, joka lankeaa jälleen kategoriaan "sadistisen vaikea". Kysehän on siis Baldur's Gate 2:sta, josta varsin usein puhun "maailman parhaana pelinä". Jälleen kerran peli, jossa on tekemistä ja tarinaa pitkäksi aikaa. Vastikään aloitin koko setin ihan ensimmäisestä Baldur's Gatesta asti alusta. Tämä on vähäsen jäänyt, kun sen leima on itseasiassa "sadistisemman vaikea" ja olen jumissa eräässä kellarissa. Ehkä tässä on tarpeen jokin juoni, jolla saisin suoritettua tuon kunnialla läpi. Walkthrough ei toistaiseksi ole auttanut, se kun sanoo vain, että "sitten piekset ne möröt". Kiitos, mutta kuolen ennen kuin ehdin.

Juonta punoessa voikin sitten pelailla vähän kevyempää peliä, sillä minulla on työn alla niinkin aikuinen tekele kuin Pokemon Emerald. Tätäkin olen joskus aikanaan tahkonnut GBA:lla. Koskaan en saanut kiinni niitä kaikkia, mutta ainakin tarinan sain suoritettua loppuun. Toisin sanoen taistelin tieni Pokemon Leaguen läpi ja championiksi championin paikalle.

Ensi viikonloppuna on luvassa kuvauksia ja lautapeliä. Alkuun luultavasti kuvataan lavastettu pelitilanne Trivial Pursuitia ja sitten pelataan oikeasti. Mutta tuossa vaiheessa voitaneen sopia, että pelataan jotain muuta. Olkoonkin, että Trivial on yksi suosikkipeleistäni, se kestää iankaikkisesti ja saattaa aiheuttaa riitoja. Minulla on myös peli, josta Puolenkuun Pelien myyjä totesi, että "tämä on se, minkä haluat, jos et halua pitää kavereitasi". Kyseessä on vielä testaamaton salaliittopeli Illuminati. Vähän saman sortin vaikutus on kyllä myös Munchkinilla, jonka kuvaus pelin kuoressa kuuluu "Kill the monsters. Steal the treasure. Stab your buddy." Näitä yhdistää kiero huumorintaju ja Steve Jackson. Jackson on suunnitellut massiivisen määrän mainioita lauta- ja korttipelejä, joista suuren osan on kuvittanut John Kovalic, joka tunnetaan muun muassa sarjakuva Dork Towerin luojana.

Kevyempiä pelejämme edustavat Muuttuva Labyrintti ja Pekingin Mysteerit, jotka ovat jälleen kevyitä nostalgiatrippejä. Tuo Pekingin Mysteerit kuoriutui joskus muinoin joululahjapaketista samaan aikaan Hotel-nimisen pelin kanssa. Jälkimmäinen sai aikaan sisarusvihaa ainakin yhtä paljon kuin kaikkien "rakastama" Monopoly konsanaan. Tosin ei tuo Mysteerienkään ratkominen aina ollut ihan sopuisaa.

Kaiken kaikkiaan pelit muotoon katsomatta ovat hauskoja. Olen myös poikkeuksellisen hyvä katsomaan pelejä vierestä. Pelin seuraaminen toisen suorittamana on tietyllä tapaa miellyttävämpää kuin itse pelaaminen. Ainakaan omia hermoja ei tarvitse rikkoa sillä tavoin.

Lopuksi vähän orkestroitua pelimusiikkia olkaa hyvät. Legend Of Zelda.