Provinssi 2017

Heti alkuun on myönnettävä, että minulla ei ollut kovinkaan suuria odotuksia tämän vuotista Provinssia kohtaan. Yhtään itselleni elämää suurempaa bändiä ei ollut luvassa esiintymään. Liput oli kuitenkin lunastettu jo hyvän aikaa viime vuoden puolella ja majoitukseksikin järjestyi Provinssi-hostelli, joka ymmärtääkseni oli ensimmäinen laatuaan.

Ensimmäinen alueella vastaan tuleva asia oli iso norsu. 

Aloitetaan hostellista. Sinne olisi ollut oikeastaan ihan helppo löytää, jos puhelimeni karttasovellus olisi suostunut yhteistyöhön. Tai siis kyllähän se suostui, mutta näytti osoitteen aivan väärään paikkaan. Vaikka jouduttiin ottamaan pieniä pysähdyksiä välissä, olimme silti aivan ajoissa, jopa etuajassa hostellilla. Saimme siis autolle paikan ihan mainiosti, sillä muut hostellin asukkaat siinä vaiheessa taisivat olla talkootyöläisiä. Ilmapatjat oli valmiiksi täytettynä ja pääsimme asettumaan huoneeseen varsin mallikkaasti. Matkajääkaappi seinään ja tutkimaan paikkoja. Saimme ensimmäisinä vieraina kunnian olla sitä porukkaa, joka esitti kaikki tyhmät kysymykset. Toisaalta kysymällä saatiin asioihin selvyys eikä tarvinnut ihmetellä. Ensimmäinen selvitettävä asia oli, että keittiö oli käytössä eväiden tekoa varten ja aamupalalla. Ja sehän oli, joten ongelmaa ei siltä osin tullut.

Seuraava kysymys olivatkin sitten hostellin sivuilla mainostetut saunavuorot. Tähän kysymykseen vastattiin aloittamalla "meillä on naisten sauna ja miesten sauna erikseen", ja olin jo ihan varma, että ihan paska diili tuli tehtyä. Onneksi kuitenkin kävi niin, että vain ensimmäiset vuorot olivat naisten ja miesten vuoro ja loput olivat varattavissa yksityisesti. Eli meillä oli sekä perjantaille että lauantaille luvassa aamusauna. Loistokasta.

Aamupala oli onnellisempi kokemus kuin uskalsin odottaa. Tarjolla oli gluteenitonta leipää, runsas valikoima leivän päällisiä ja keitettyjä kananmunia. Luonnollisesti kahvin kera. Keittiössä oli myös jääkaappi, jossa sai säilyttää omia eväitä, joten matkajääkaappikaan ei olisi ollut aivan välttämätön. Toki sillä saatiin eväät pysymään viileänä Seinäjoelle asti, joten ei se ainakaan hukkaan mennyt. Olimme varanneet mukaan leipiä, hedelmiä, pähkinöitä ja grillimakkaraa. Leivät ja hedelmät kyllä tekivät kauppansa, mutta grillimakkaroita ei päästy käyttämään, koska viime vierailustamme tuttuja grillauspisteitä ei alueella ollutkaan.

Toinen asia, jota jäi ikävä oli Huhtalantien puoleinen portti. Tai siis sisäänkäynti, koska uloskäynti siellä oli. Sisään pääsi siis vain pääsisäänkäynnistä, ellei majoittunut Camp Provinssissa, josta oli oma sisäänkäynti. Positiivinen puoli Huhtalantien uloskäynnissä oli se, että se oli hyvin lähellä hostellia, joten iltaisin oli lyhyt matka nukkumaan. Kun viettää jaloillaan koko päivän, on kovin onnellista, että nukkumapaikkaan ei ole kovin pitkää matkaa.

Festaritiimi 2017!

Sitten itse asiaan, eli tapahtuman antiin. Kuten mainitsin alussa, festareiden kattauksessa ei ollut mitään minulle elämää suurempaa bändiä, joten oli hyvin mahdollisuuksia tutustua uusiin nimiin ja stagehoppailla fiilispohjalta. Toisaalta aikatauluttomuus oli ihan mukavaa, pakollisia nähtäviä oli joka päivä parin bändin verran, joten ehti makustella festarialueen ravintoloiden tarjontaakin. Erikoisruokavalioihin oli panostettu kiitettävästi, sillä useimmissa ravintoloissa oli tarjolla ainakin jokin gluteeniton vaihtoehto sen ohella, että lähes kaikki oli valmistettu laktoosittomaksi. Valkoisen puun suklaakakku oli vieläkin enemmän suklaata kuin kakkua, eli toisin sanoen syntisen hyvää! Ihastuin myös ikihyviksi englantilaiseen fudgeen, joita ostettiin jopa pariin otteeseen evääksi.

Myös suolaiset herkut olivat juuri sitä, herkkuja. Thai papayasta sai ruokansa jopa televisiosta tutuissa pahvipurnukoissa. Siinä meni sekin valttikortti "mä en ole koskaan" -pelissä, sillä tämä oli ensimmäinen kerta, kun sain itämaisen ruokani pahvipurkissa! Myös Fisu ja ranet (panerointi oli gluteeniton!) sekä Härmän banaani (huolellisesti tuunatut makkaraperunat) maittoivat mainiosti.

Alueella oli aikaisempia vuosia enemmän (myös aikataulutonta) tapahtumaa ja esityksiä. Soittokuntia (enemmän tai vähemmän humoristisia) taisi olla ainakin kolme, sambakulkue, akrobaatteja ja tuliryhmä Flamma, joka esiintyi joen uomassa joka ilta. Tämä sai alueen tuntumaan elävämmältä ja viihtyisämmältä. Taidettakin oli alueella jos jonkinlaista, ja ihmiset äityivät esimerkiksi labyrintissa melko luoviksi, sillä siellä oli kuvaamista ajatellen tarjolla taustaa joka lähtöön.

Flamma esiintyi joka päivä.

Niitä pakollisia nähtäviä tosiaan oli muutamia joka päivälle. Torstaina saavuttiin alueelle heti porttien auetessa, kun ajattelimme, ettei kannata suotta kävellä montaa kertaa hostellille ja takaisin. Siitä aloitettiin sitten intensiivinen stagehoppailu aina The Killersiin asti. Laskeskelin tuossa taannoin, että ehdimme vähintään vilkaista 29 bändiä festivaalin aikana. Ihan hyvä suoritus minusta. Itse olisin halunnut nähdä vähän pidemmin Battle Beastia, mutta kun muu seurue vaatimalla vaati siirtymistä Woodland stagelle katsomaan Happoradiota niin annoin periksi. Pääsen sentään näkemään Battle Beastin myöhemmin Tampereella Saarihelvetissä. Happoradio oli yllättävän hyvä ja aloin keikan aikana vähän ihmetellä, miten en ole bändiä oikeastaan koskaan kuunnellut. Pitänee korjata asia.

Useimmille torstain tärkein bändi taisi olla Die Antwoord, mutta aika runsas määrä väkeä oli samaan aikaan kuulemassa Ismo Alankoa. Pakko sanoa, että en vielä kolmannellakaan kerralla oikein saanut kiinni Die Antwoordin viehätyksestä. Itselleni päivän hienoin kokemus oli kuitenkin Radio Helsinki Stagella esiintynyt Kairon; Irse!, joka tarjoili aikamatkan suoraan psykedeeliselle 70-luvulle. Päivän pääesiintyjä, The Killers ei ilmeisesti ollutkaan nykyään kovin suuri nimi, sillä päälavan edessä oli huomattavan paljon tilaa. Bändin laiskahko esiintyminen jätti vähän toivomisen varaa, vaikka vanhat hittibiisit tuntuivatkin saavan ihmisiin liikettä, myös minuun.

Perjantaiaamu aloitettiin hostellin tarjoamalla aamupalalla, jonka jälkeen pienen chillailun jälkeen livahdettiin aamusaunaan, koska päivän ensimmäiset artistit eivät herättäneet niin suurta kiinnostusta.  Lisäksi aamusauna on onnellisinta mitä ihmiselle voi sattua festareilla. Ensimmäisenä alueelle päästyämme, suuntasimme katsomaan Vesalaa, joka huhupuheista päätellen on parempi puolisko entistä PMMP:ta. Koska olen viimeiset pari kuukautta jumittanut Dreamcar-nimisen yhdysvaltalaisbändin debyyttialbumissa, on jäänyt Provinssiin ennakkotutustuminen aika vähälle. Näin ollen olen onnistunut lahjakkaasti skippaamaan molempien puoliskojen tuotannon. Tiesin Vesalan tuotannosta lähinnä kappaleen Tequila, joka ei varsinaisesti vakuuttanut. Kävimme kuuntelemassa parin kappaleen verran, kunnes Älä droppaa mun tunnelmaa -biisi alkoi dropata Avecin tunnelman, joten siirryimme Tryeriin Radio Helsinki Stagelle, jossa törmättiin myös aikaisemmista Provinssikokemuksista tuttuihin kasvoihin. Tuntui hämmentävältä, että joitain ihmisiä näki joka käänteessä ja toisiin ei törmännyt, vaikka olisi ollut samoilla keikoilla.

Lähes perinteeksi muodostunut Provinssipoppoo, tälläkin kertaa törmäiltiin milloin missäkin. :)

Perjantain pakolliset bändit olivat Children of Bodom (Avecin toiveesta), Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus sekä The Hives. Näiden ohessa harrastettiin jälleen aktiivista stagehoppailua. Diabloa oli tarkoitus käydä katsomassa, mutta telttaan ei taaskaan mahtunut, joten sepä jäi välistä ja siirryimme Woodland stagelle katsomaan Architectsia. Metalcore ei varsinaisesti koskaan ole ollut mielestäni metallin raskainta antia, joten kieltämättä koin vähän huvittavaksi, kun vokalisti tituleerasi bändinsä esiintymistä festivaalin raskaimmaksi keikaksi. Olihan esimerkiksi seuraavana päivänä vielä luvassa In Flamesin ja Moonsorrow'n keikat.

Architectsista  siirryttiin kahvin kautta Amphitheatreen, jossa päädyttiin ruotsalaisen Anna Järvisen toimesta aivan eri tunnelmiin. Musiikki oli pehmeää ja vaaleanpunaista kuin hattara. Tunnelma oli kauttaaltaan positiivinen ja tulin ajatelleeksi, ettei tämän tyyppistä musiikkia juurikaan tehdä Suomessa. Järvisen tarjoileman suvantovaiheen jälkeen siirryttiin jälleen Woodlandiin, tällä kertaa Children of Bodomin keikalle. Avec tuntui saavan keikalla ihan kelpoisat nostalgiatripit, koska "näitä on joskus itse opeteltu soittamaan!". Itselleni bändi ei ole koskaan suuremmin kolahtanut, joten tyydyin osaani rokkipoliisina, pitihän toiselle sallia hupinsa, koska olin aikaisempina vuosina repinyt hellävaroin tuon hevimörköni muun muassa Flow'hun. Bodomin jälkeen vuorossa oli päivän pakollisin artisti The Hives päälavalla. Koin pienen järkytyksen huomatessani kuinka vähän yleisöä keikalla oli. Yleisö ylsi hädintuskin mikserin kopille asti. Bändi ei kuitenkaan antanut yleisökadon haitata tahtia, vaan veti settinsä energisesti. Sanoisin Hivesia ihan heittämällä perjantain parhaaksi bändiksi.

Valitettavan yleisökadon kokenut The Hives esiintyi kaikesta huolimatta energisesti. 

Perjantain viimeiseksi esitykseksi omalta osaltamme jäi Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus Woodland stagella. Rautiainen oli ennen Provinssin keikkaansa tehnyt vain yhden klubikeikan, joten ilmassa oli jonkin verran odotuksensekaista jännitystä niin yleisön kuin yhtyeenkin puolesta. Bändi esiintyi perusvarmasti, joskin hiukan eleettömästi, mutta eipä tuo ole ennenkään ollut tunnettu mitenkään huikean visuaalisesta lavashow'sta. Biisit tuntuivat herättävän ihmisissä samoja fiiliksiä kuin ennen tauolle jäämistään. Fiilikset tosin vaihtelivat liikutuksesta myötähäpeään.

Lauantai aloitettiin jälleen saunalla, mikä tuntui vielä edellistä aamua paremmalta. Tällä kertaa festarialueelle tähdättiin neljäksi, jolloin teltassa esiintyi Moonsorrow. Kyseessä oli bändin historian sadas keikka Suomessa, mikä tuntuu jotenkin huomattavan vähältä, kun kyse on kuitenkin kotimaisesta bändistä. Tällä keikalla itselleni iski hämmästyttävä "miksen ole aikoihin kuunnellut tätä" -tunne, mistä seurasi seuraavalle työviikolle vähän raskaampi soittolista kuin koko keväänä. Koska lupasin itselleni festaripaidan, ostin tällä kertaa Moonsorrow'n tank topin, koska keikka oli mielestäni vaikuttavimpia kokemuksia koko festareilla. Sankaritarinan aikaan saamat kylmät väreet olivan suorastaan sanoin kuvaamattomat ja keikasta jäi kaiken kaikkiaan hyvä fiilis.

Moonsorrow sadannella Suomen keikallaan Provinssissa.

Moonsorrow'n jälkeen oli runsaasti aikaa ennen seuraavaa pakollista esiintyjää, eli Danzigia, joten kävimme katsastamassa pari vuotta sitten ihan hyvän setin vetänyttä The Hearingia. Jostain syystä tällä kertaa esiintyminen ei kuitenkaan vakuuttanut samalla tavalla. Totesimme sitten kuin yksissä tuumin, että nyt on aivan hyvä vaihe lähteä pihalle tankkaamaan. Pihalla hengaaminen tuntui olevan muidenkin suunnitelmissa, sillä porttien edustalla oli porukkaa kuin pipoa "piknik-eväineen".

Piknik-eväs.

Woodland stagella esiintynyt Danzig aloitti keikkansa kahdeksalta. Keikka ei kerennyt vanheta kovin paljon, kun nokkamies Glenn Danzigin mielestä jokin oli pielessä ja piti vähän draamailla. Lisäksi järjestyksenvalvojat olivat keikalla täystyöllistettyjä kuvauskiellon takia. Myönnettävä on, että vaikka Danzigin ensimmäinen levy kuulostaa levynä aivan mainiolta, ei uudempi tuotanto vakuuta samalla tavalla. Lisäksi tuli huomattua, että live-esiintyminen korreloi enemmän uuden tuotannon kuin vanhemman materiaalin kanssa. Glenn alkaa selvästi olla aika vanha sen lisäksi, että on aina ollut diiva. Ilmeisesti myös diivailu on pahentunut iän myötä. Bändi itsessään tuntui vetävän keikkansa ihan mallikkaasti, mutta jokin fiilis tästä jäi kyllä puuttumaan.

Danzigin jälkeen siirryttiin kohti päälavaa, jossa keikkaansa aloitteli festarikiertueensa Provinssista starttaava Ultra Bra. En ole varsinaisesti koskaan ollut bändin suurimpia faneja, joskus tuli vain kuultua niitä hittibiisejä niin paljon, että edelleenkin monista osaa vähintään kertosäkeet. Keikka oli selvästi lauantain suurin ilmiö, sillä päälavan edusta oli aivan täyteen ammuttu. Muutkin ihmiset tuntuivat osaavan osuutensa biiseistä, sillä kaikissa laulettiin mukana. Jos olisin bändin fani, olisin luultavasti kokenut keikan aikana jonkinasteista hurmosta.

Ultra Bran vielä soittaessa siirryttiin odottelemaan In Flamesia Woodland stagelle. Avecin mielestä bändin tyyli on muuttunut alkuajoista niin runsaasti, että ei oikeastaan voi puhua enää edes samasta bändistä. Sen huomasi myös siitä, että ne pari biisiä vanhempaa materiaalia, mitkä keikalla kuultiin, eivät saaneet yleisöä niin innostuneeksi kuin tuoreempi tuotanto. Eli myös fanikanta on mitä ilmeisimmin vaihtunut matkan varrella. Tämän keikan aikana koin festareiden pahimman cell phone rageni. Ymmärrän kyllä, jos keikalla pitää ottaa muutama valokuva muistoksi, mutta videoiden ottaminen aivan oikeasti häiritsee muiden keikkakokemusta. Ei ole kovin ylentävää katsoa keikkaa edessä seisovan henkilön kameran läpi. Bändi veti keikkansa ihan vakuuttavasti, joskin hiukan huvitti, kun vokalistin pojalle omistetun biisin aikana poika otettiin lavalle, eikä tämä oikein ollut selvillä kuinka isosta asiasta oli kyse ja keskittyi lähinnä puhelimeensa.

In Flamesin keikan jälkeen oli puolitoista tuntia vältettävää esiintymistä päälavalla, kun Profeetat nousivat lauteille, pyrin pysymään pois kuuloetäisyydeltä, mutta se kävi mahdottomaksi vaikka kuinka yritti. Alueella ei ollut mitään muuta tekemistä koko keikan aikana ja hostellille ei olisi ollut järkeä lähteä, kun takaisin olisi pitänyt lähteä jo heti samantien. Hereilläkin oli pakko pysytellä, kun pitkästä aikaa olisi luvassa Huoratronin keikka, joka alkoi yhdeltä. Kun tanssittavin kokemus on kolmannen päivän viimeinen artisti voin sanoa vailla minkäänlaista epäilystä, että jaloissa painoi huomattavan paljon jo ENNEN keikkaa. Puoli tuntia jaksoin riehua keikalla keskenäni, kunnes fyysinen kunto antoi periksi ja lähdin hoipertelemaan kohti hostellia. Lauantain kohokohdiksi nousivat omissa kirjoissani ehdottomasti Moonsorrow ja Huoratron.

Huoratronin keikalle ei mennä _katsomaan_ artistia, vaan nimenomaan bailaamaan ankarasti.
Artistia ei nimittäin valoilta näe, vaikka kuinka yrittäisi.

Kokonaisuudessaan festareista jäi ihan hyvä, vaikkakin vähän väsynyt, fiilis. Onneksi sunnuntai oli aikaa vain lekotella ja palautua työviikkoon. Olen kyllä silti sitä mieltä, että ihminen tarvitsee festareiltapaluulomaa! Alueen ravintolat ja muu ohjelma ansaitsevat kyllä kauttaaltaan kiitosta. Ensi vuonna Provinssi täyttää 40 vuotta, joten toivottavasti odotettavissa on vahvempi kattaus.